Kirjabloggaajien klassikkohaaste

Osallistun tänään neljättä kertaa kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Teokseksi valikoitui Rudyard Kiplingin The Jungle Book. Kirja on toki kohdennettu lapsille, mutta mielestäni se sopii hyvin aikuisenkin luettavaksi. Olen vielä kesken kirjassa, mutta koska tänään on haasteen päättymispäivä, postaan siitä myös tänään. Tapani mukaan yritän olla pilaamatta kenenkään lukukokemusta kirjoittamalla juonesta.

Kiplingin kirjoissa herää eloon Intia, jossa hän vietti itse pitkiä ajanjaksoja. Luen itse myös mielelläni Intiasta, sillä olen oleskellut siellä nuorempana. Kipling on kirjoittanut muustakin kuin viidakosta, mutta koska en ole lukenut muita hänen kirjojaan, en tiedä sijoittuvatko ne leimallisesti siirtomaa-ajalle, jolloin hän itse eli. Sen verran google valottaa häntä ihmisenä, että Kipling oli konservatiivinen ajattelultaan, sekä brittiläisen imperiumin vankkumaton kannattaja. Häntä pidetään loistavana tarinankertojana, mutta Kiplingin kirjoitustyyliä on myös arvosteltu liiasta kuvailemisesta. Viidakkokirjassa en kuitenkaan sellaista havainnut.    

Luin kirjan englanniksi. Suosittelen ehdottomasti lukemaan Kiplingiä alkukielellä, sillä se tuo hänen lyyrisen ilmaisutapansa parhaiten esiin. Kipling oli myös runoilija, ja se kyllä näkyy hänen kielenkäytössään. Hieman alussa minua hämäsivät vanhanaikaiset ilmaisutavat, kuten pronominit thou ja thee, mutta nopeasti niihin tottui.  

Teoksessa on kiinnostavia hahmoja, jotka ovat jääneet mieleen jo lapsuudestani: Baloo, Bagheera, Kaa ja porukan pahis Shere Khan. Kuten kaikki tiedämme, Disney on tehnyt kirjasta piirroselokuvan. Joissakin Disneyn elokuvissa minua on vaivannut se, että eläimistä on tehnyt liiankin paljon ihmistä muistuttavia, mutta The Jungle Book ei mielestäni tästä kärsi. Itse jäin pohtimaan käsitettä "Monkey People", Bandar-log, joka viittaa apinan kaltaisiin eläimiin, jotka "asuvat" viidakon yläosissa. Mietin saattoiko se olla jonkinlainen metafora. Kirjassa sanotaan, että Monkey People -hahmoilla ei ole sääntöjä, eikä johtajaa, ja heidän kulttuurinsa on muutenkin alkeellista. Ja aivan oikein, kun tutkin googlea, niin löysin tukea ajatukselleni; Monkey People viittaa ilmeisesti brittien siirtomaavaltaan ja rasistiseen käsitykseen Intian alkuperäisväestöstä.     

Miljöön kuvaaminen on uskottavaa. Tutuksi tulee esimerkiksi viidakon keskellä oleva rauniokaupunki, joka omassa mielikuvituksessani rinnastuu Kambodzhan Angkoriin, vaikken siellä ole käynytkään.       Voisin hyvin kuvitella lukevani Kiplingiltä muutakin, esimerkiksi klassikkokirjan Kim. 

Vuosi 2026 kirjablogissani

Lukijat lienevät huomanneet, että blogini on viettänyt syksyn hiljaiseloa. Se ei tarkoita, etten olisi lukenut - ainoastaan olen pitänyt taukoa kirjoittamisesta. Tässä kuitenkin muutama sananen syksyn lukemistosta. Ehdoton helmi oli Taylos Jenkins Reidin Tähtienvälinen. Lisäksi olen edennyt, myös lukupiirin ansiosta, Pieni talo preerialla -sarjassa jo viidenteen osaan. Tästä lisää myöhemmin blogissani. Uusi löytö oli Kahvila Koivu -sarja sekä Goodreadsissakin suosituksi todettu Hattaradilemma, joka oli kaikessa aitoudessaan valloittava ja josta sain idean vuoden 2026 teemaan. Onneksi kaikki lukemani kirjat ovat tulleet tallennetuksi Goodreadsiin, vaikka ne tänne blogiin eivät olekaan päätyneet.   

Silloin kun kirjoitusjumi iskee, voi ottaa avuksi hieman helpomman bloggaustavan, jota olen hyödyntänyt jo aiemmin, eli voi kirjoittaa useasta kirjasta samaan postaukseen. Tämä toimii eriyisesti, jos kirjat ovat samaa genreä (jolloin niitä onkin järkevää vertailla) tai jopa samaa sarjaa. 

Tulevaisuudessa en edelleenkään aio pakottaa itseäni kirjoittamaan itsestäänselvyyksiä mistään kirjasta, jos minulla ei oikeasti ole paljon sanottavaa siitä.  

Minulla ei ole ollut tapana valita mitään vuoden teemaa lukemiseen, mutta tällä kertaa haluan niin tehdä ja valitsin genreksi feel good-kirjallisuuden. Tämä ei tarkoita, että hylkäisin esim. klassikot ja muun ns. vakavamman kirjallisuuden. En vain ole koskaan pyhittänyt tämänkaltaiselle kirjallisuudelle omaa vuotta ja nyt haluan sen tehdä.  

Hyvän mielen kirjallisuus mielletään usein toisen luokan kirjallisuudeksi ja olen syyllistynyt itsekin sen vähättelyyn. Tänä vuonna minä haluan kuitenkin julistaa tämän genren ilosanomaa. Miksi vaikeilla ja vakavilla aiheilla olisi etuoikeus olla esillä kirjallisuudessa? Eikö nimenomaan iloisista asioista syvällisesti kirjoittaminen ole haastavaa? Feel good -kirjallisuudessakin on hyviä ja ei-niin-hyviä kirjoja ja yritän erityisesti löytää tietysti niitä hyviä kirjoja luettavaksi. 

Minulla oli tarkoitus pitää joululomalla lukumaraton, mutta siirsin sen helmikuulle muiden kiireiden johdosta. On yllättävän vaikeaa valita kirja, jonka parissa haluaisi viettää esimerkiksi 12 tuntia. Yleensä luen ja kuuntelen maksimissaan parin, kolmen tunnin jaksoissa. Luulen, että valitsen jonkin kohtuullisen pitkän ns. lukuromaanin (vaikka vihaankin tätä nimitystä), mahdollisesti joltain tutulta kirjailijalta, josta tiedän etukäteen pitäväni, nin ei tarvitse hampaat irvessä lukea. 

Toinen tavoitteeni vuodelle 2026 on lukea kaikista maailman maista, mutta tässä tavoitteessa arvelen riittävän haastetta vaikka 10 vuodeksikin. Jatkan myös Kirjamaassa kirjoittamista. Alla listattuna loput tavoitteeni ja haasteeni vuodelle 2026.

-pikku-Helmet, johon haluan sisällyttää nimenomaan nuorten kirjoja

-kirjabloggaajien klassikkohaaste, johon valikoitui Rudyard Kiplingin The Jungle Book (englanninkielinen versio)

-Japani-lukupiiri, jossa ensimmäisenä vuorossa Tuulen laakson Nausicaä

-tiiiliskivihaaste, jossa ensimmäisenä vuorossa Genjin tarina, muut kolme kirjaa päivittyvät myöhemmin

-näiden lisäksi yritän päästä vielä yhteen lukupiiriin ainakin pari kertaa kevään aikana 

  

 

Kesä lukupäiväkirjassani

 

Kirjabloggaajien klassikkohaaste: Goethe ja Nuoren Wertherin kärsimykset

If it stays, it is love.

If it ends, it is a love story.

If it never begins, it is poetry.

- Nichomachus

Valitsin tänä vuonna kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen Nuoren Wertherin kärsimykset, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran jo vuosia sitten. Kirja kuuluu saksalaiseen Sturm und Drang -suuntaukseen, jolle on ominaista ihmisen tunne-elämän voimakasta esittäminen. Se on myöhemmin vaikuttanut myös romantiikan kirjallisuuteen. Kirja perustuu käsittääkseni kirjailijan omiin kokemuksiin, ja sitä voi varmaankin sanoa aikansa autofiktioksi. 

En voinut vastustaa kiusausta lainata tuo pätkä Nichomachuksen runosta, niin hyvin se kuvaa kirjaa. Teoksen kieli on todella runollista. Eli jos olet joskus ollut rakastunut ja rakkauden kohde ei ole vastannut tunteeseen tai suhde ei jostain muusta syystä ole ollut mahdollinen, älä huoli, voit kirjoittaa sen runoksi. 

Tajuan nyt, että toisin kuin luulin nuorena, useimmat ihmiset ovat joskus kokeneet tuon tunteen. Teoksen aihe siis luultavasti vetoaa moniin ihmisiin ja on väitetty, että se aiheutti omana aikanaan nuorten miesten itsemurha-aallon. Se tuntuu minusta hieman teatraaliselta. Toisaalta, onhan muitakin maaailmankirjallisuuden klassikoita, joissa kuollaan rakkauden takia, Romeosta ja Juliasta lähtien. Jane Austenin Järki ja tunteet sisältää myös Mariannen lausahduksen: "To die for love? What could be more glorious?" 

Muutama huomio teoksen kielestä ja sisällöstä: Keräilen nykyään omaksi huvikseni uusia sanoja, ja tässä kirjassa kiinnitin huomiota ilmaisuun siimestää. Toki olen kuullut sanottavan esimerkiksi, että talo sijaitsee puun siimeksessä, mutta nyt otan ilolla sanavarastooni verbin siimestää. 

Sitten vielä lainaus, joka hämmästytti minua: "Tiedänhän kyllä, ettemme kaikki ole emmekä voi olla samanarvoisia; mutta mielestäni ne, jotka pitääkseen arvoansa yllä arvelevat tarpeelliseksi pysytellä erillään n.s. rahvaasta, ovat aivan yhtä raukkamaisia kuin semmoinen pelkuri, joka kätkeytyy vihollisensa edestä, koska pelkää joutuvansa tappiolle." En toki ole niin naiivi, että kuvittelisin, että vielä 2000-luvullakaan olisimme saavuttaneet tasa-arvon, mutta tuo lausahdus yllätti. Saksassa taisi olla, kuten Iso-Britanniassakin (1800-luvulla ja yhä edelleen) yhteiskunnassa selvästi kahden kerroksen väkeä.       

     

Katsaus alkukesän lukemisiin

En yleensä harrasta tällaista kirjoittamista, mutta teen poikkeuksen ja teen yhteispostauksen alkukesän kirjoista, jotka kaikki sattuivat olemaan myös lukupiirikirjoja, kaksi Puulan seutuopiston kesälukupiirikirjoja ja yksi japanilaisen lukupiirin. Mikään kirjoista ei sisältänyt niin mullistavia ajatuksia, että olisivat jääneet mieleen pyörimään moneksi päiväksi, mutta olen harjoitellut pitämään myös sellaisista kirjoista, jotka tarjoavat lyhyen breikin todellisuudesta. Ei sen kummempaa. Tällainenkin kirja voi saada minulta hyvät arviot, sillä kuten olen aiemminkin painottanut, teen kirjojen kesken vertailuja ennen kaikkea genren sisällä, se on minusta oikeudenmukaisempaa, sillä kirjoilla ja kirjailijoilla on erilaisia tavoitteita. 

Taina Niemi: Ämpärikesä   

Tämä on ihana välipalakirja jos mikä, ja sopii kesään. Päähenkilöt ovat nuoria, mutta kirjan lukee kiinnostuneena myös aikuinen. Henkilögalleria on laaja, joten uskon, että jokaiselle riittää samaistumispintaa. 

Kuuntelin kirjan; ainoa asia, jonka koin hieman haasteelliseksi oli pysyä kärryillä henkilöistä, sillä kirjan protagonisti vaihtuu koko ajan. Koska tämän kirjan viehätys perustuu juonenkuljetukseen, en kerro enempää, mutta suosittelen tätä paitsi nuorille, myös nostalgiannälkäisille "entisille nuorille". 

Oletko muuten tehnyt koskaan bucket listia? Minä olen ja se on hauskaa. Ideana on tehdä lista asioista, jotka haluaa tehdä / kokea. Mutta ei tiukkapipoisesti, esim. omassa bucket listissa voisi lukea syksyn kohdalla: hypi vesilätäkössä. 

Kolme ja puoli tähteä. 

Yoko Ogawa: Muistipoliisi

Tämä kirja on täysin erilainen kuin edellinen. Kyse on japanilaisesta maagisesta realismista. Liityin keväällä innostuneena japanilaiseen lukupiiriin, koska Japani on lähellä sydäntäni. 

Teos kertoo maailmasta, jossa muistaminen on kiellettyä. Tämä jo itsessään tarjoaa mielenkiintoisia näkökulmia moniin asioihin, kuten juutalaisten joukkotuhoon toisen maailmansodan aikana (tätä ei kuitenkaan kirjassa käsitellä vaan se on oma mielleyhtymäni). Usein puhutaan siitä kuinka tärkeää on muistaa asioita. Valitettavasti elämme nytkin maailmassa, jossa sodat ovat arkipäivää; onko ihmiskunta siis oppinut mitään ja tuleeko oppimaankaan. Tällaisia asioita pohdiskelin lukiessani. Juoneltaan kirja muistuttaa Anne Frankin päiväkirjaa, joka ei enää itselläni ole kovin tuoreessa muistissa, mutta kyse on piileskelystä.  

Kirja ei aivan täyttänyt omia odotuksiani, mutta on silti hyvä valinta japanilaisestsa kirjallisuudesta kiinnostuneelle. Kolme tähteä.  

Eeva Kilpi: Punainen muistikirja

Tämä kirja oli jälleen erilainen kuin kaksi edellistä. Punainen muistikirja on kirja ikääntymisestä, luonnnosta, luopumisesta, maailmantuskasta ja paljon muuta. Kirja on kirjoitustyyliltään lähes tajunnanvirtaa. Käsittääkseni kirjailija on kirjoittanut tämän jo korkeassa iässä. Valloittava kirja kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kolme ja puoli tähteä.   

  

Anu Patrakka: Huomenna sinä kuolet

Tämän kertaisen dekkariviikon kirjavalinta on ollut selvä toukokuisesta Portugalin matkastani lähtien. Halusin lukea jotain Portugaliin sijoittuvaa, ja matkan aikana kuulemani kirjailijan nimi oli jäänyt mieleeni.

Huomenna sinä kuolet on hyvin perinteinen dekkari monessa mielessä, tosin uhri on hyvin puhtoinen, mikä herättää epäilyksiä: voisiko noin miellyttävä henkilö olla henkirikoksen uhri todellisuudessa. Muuten kirjassa pyörii virkistävän pieni piiri: mikään ei ole dekkarissa rasittavampaa, kuin yrittää koko ajan muistella, mikä olikaan kenenkin hahmon suhde uhriin tms. 

Huomenna sinä kuolet on ennen kaikkea kuvaus Portugalin maaseudusta ja se on selllaisena erittäin uskottava. Tämä ei ole se Portugali, jonka näkevät Algarven turistit. Esimerkiksi Porton kaupunkia Douro-jokineen on kuvattu todenmukaisesti. 

Portugalilaisesta yhteiskunnasta Patrakka kirjoittaa ajoittain kriittisesti, mutta kauttaaltaan ymmärtäväisesti. Suomalaiset kuvataan teoksessa kylminä ja etäisinä, mikä aiheutti itselleni hieman harmitusta. Olisin toivonut suomalaisen kirjailijan pitävän "omiensa" puolta, tuollainen yksinkertaistava kategorisointi ei ollut mieleeni.

Teoksen kieli on sujuvaa, joskin muutaman kerran jäin mietiskelemään oikeinkirjoitusta, mutta mielestäni sillä ei ole kokonaisuudessa suurempaa merkitystä.  

Romantiikkaa kirjassa on vain pieni hippunen, ja se on minusta hyvä. Muutenkin ihmissuhteet on kuvattu pikemminkin raadollisesti kuin kaunistelevasti.  

 

Kurkistus lukupäiväkirjaani: Goober-haaste

 

Rasavillejä ja romantikkoja

En ole yleensä tietokirjojen ystävä, ainakin jos verrataan niitä romaaneihin. Normaalisti kaipaan sitä, että tietokin on tarjoiltu tarinan muodossa. 

Jokin aika sitten kirjastossa tarttui kuitenkin mukaan Sara Kokkosen teos Rasavillejä ja romantikkoja, joka käsittelee suomalaista tyttökirjallisuutta. Voiko olla olemassa parempaa tietokirjaa minulle? Suurin osa kirjasta koostuu kirjemuotoisista mielipidekirjoituksista siitä, miten ihmiset ovat kokeneet tämän kirjallisuuden genren.  

En tietenkään ole lukenut kaikkia suomalaisia tyttökirjoja. Lukukokemukseni taitavat keskittyä käännöskirjoihin, kuten L. M. Montgomeryn Anna- ja Emilia-sarjoihin sekä Louisa May Alcottin Pikku naisiin.

Kokkosen kirjassa oli ilahduttavan paljon kirjoja. jotka ovat minulle ennestään tuntemattomia. Osa niistä päätyikin heti TBR-listalleni. Omia suosikkejani ovat olleet Seljan tytöt, Nummelan ponitalli sekä Tiinat, joista en taida kuitenkaan kaikkia olla lukenut. Lisäksi olen lukenut osan Tuija Lehtisen nuorille suunnatuista kirjoista. 

Mikä tyttökirjoissa oikein vetoaa niin moniin lukijoihin? Veikkaan, että hahmot. Näin on ainakin omalla kohdallani. Tällä en tarkoita, että hahmot olisivat aina helposti samaistuttavia. Innostuin itse samaan aikaan nuoruudessani dekkareista ja tyttökirjoista, 12-13-vuotiaana. Ne ovat tietenkin aivan erilaisia kirjoja, joita ei kannata verrata. Kuitenkin uskon, että tyttökirjoissa viehätti ennen kaikkea hahmojen vilpittömyys ja viattomuus. Jos verrataan niitä vaikkapa esimerkiksi nuorillle suunnattuun Nancy-kirjaan, jossa käsitellään mielenterveys- ja huumeongelmaa, niin onhan tuo ero suuri. 

Pidän kirjoista, joissa henkilöt ovat moniulotteisia ja syviä. Jos näitä ei kirjassa ole, niin siinä täytyy olla jotain muuta todella ansiokasta, kuten esimerkiksi Tuulen viemää -kirjassa ajankuvaus. 

Joskus riittää hyvä juoni. Esimerkiksi Nummelan Ponitalli -kirjat ovat selkeästi juonivetoisia. Tosin en voi olla miettimättä tässä kohtaa kirjailijan uusiutumiskykyä. Oman kokemukseni mukaan osa tuotteliaista kirjailijoista hyödyntää samankaltaista juonta ja myös henkilöhahmoja ehkä turhankin monessa kirjassa. Jos tulee déjà vu -fiilis lukiessa, niin se onkin merkki itselleni, että on syytä siirtyä muihin kirjailijoihin.  

   

   

 

 

  

 

     

Blogin herätys

Blogi on uinunut jälleen Ruususen unta. Se ei oikeastaan haittaa, sillä tämän blogin ensimmäinen tavoite on toimia arkistona lukemilleni kirjoille, vähän niin kuin laajennettu Goodreads. Minua itseäni varten siis, ja kirjoittamisen taidon ylläpitäjänä. 

Nyt kuitenkin aion ottaa uuden tavan blogissani: nimittäin valitsen joka kuukausi teeman, josta bloggaan. Se voi olla maa, genre, jokin kirjailijan henkilöllisyyteen liittyvä asia tms. Tästä poisluen haasteet, kuten  klassikkohaasteen, joita pyrin edistämään joka tapauksessa. Tänä kesänä klassikkoni on muuten Victor Hugon Pariisin Notre Dame. Samoin lukupiirien kirjat tekevät poikkeuksen sääntöön. 

Muutamien hiljaisien kuukausien jälkeen on aika aktivoitua taas blogissa. Olen liittynyt uuteen Japani-lukupiiriin, josta olen innoissani. Opiskelu on vienyt monen vuoden ajan paljon aikaani, mutta nyt kun minulla on todistus kädessä niin voin taas omistautua ensimmäiselle (huom. en sano parhaalle tai tärkeimmällle) harrastukselleni. 

Tarkoitus olisi myös julkaista täällä blogissa kuvia lukupäiväkirjastani jatkossa. Siinä pääsen käyttämään enemmän visuaalisuutta, kuin mihin blogi antaisi muuten mahdollisuuden. 

Jatkan kirja-arvosteluiden kirjoittamista Kirjamaahan, mikä takaa sen, että pysyn kärryllä uusistakin kirjoista, enkä (kuten kovasti joskus toivoisin) käytä kaikkea aikaani vain unohtuneiden helmien metsästykseen ja kirjaston varastoon siirrettyjen kirjojen läpikäymiseen. 

Kirjabloggaajien klassikkohaaste: Anna Liisa

Luin tämän tammikuun klassikkohaasteeseen Minna Canthin näytelmän Anna Liisa ystävän suosituksesta. Melkein hävettää sanoa, etten ole Minna Canthia aiemmin lukenut; merkkivuosikin meni ohi muutama vuosi sitten ilman, että sain luettua ainuttakaan teosta. Onneksi luin nyt.

Nimittäin Anna Liisa on todella vaikuttava kirja. Lumouduin siitä heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Kirja on kuvaelma ihmisen sisäisestä kamppailusta ja syyllisyyden tunteesta. Pohdiskelin eniten juuri tuota syyllisyyttä. Englanniksi on sanonta: Do the right thing, even if nobody's watching. Ajattelen, että syyllisyyden tunne on samankaltainen; se ei häviä, vaikka kukaan ulkopuolinen ei sitä näkisi. 

Anna Liisan ratkaisu on ymmärrettävä, epätoivon hetkellä tehty vääränlainen päätös, mutta se ei tee teosta oikeutettua. Joku on joskus sanonut myös, että toimiva oikeuslaitos on yksi sivistysvaltion tunnuksista. Sen puutteessa oman käden oikeus kukoistaa kuin villissä lännessä. 

Kuten kaikkia historiallisia teoksia, Anna Liisaakin on peilattava omaan aikaansa. Olenko edes varma, etten itse olisi Anna Liisan tilanteessa päätynyt samaan. En tiedä. Onneksi minun ei tarvitse. Canth oli naisten oikeuksien puolesta puhuja. Ja kyllä pieni feministi minussa nosti päätään lukiessani. Välillä suorastaan suututti Mikon välinpitämätön suhtautuminen Anna Liisan tilanteeseen, johon hän oli itse osasyyllinen. Ei ole epäilystäkään, valitettavasti, kumpi on vallan kahvassa heidän suhteessaan. Onneksi hän ei sentään saa tahtoaan läpi kirjan lopussa. Viisi tähteä.  

      

Naiset, joita ajattelen öisin

 

Ei mikään lintu eksy tähän lymypaikkaani,

ei mikään musta pääskynen kaipausta tuoden,

ei mikään valkea lokki myrskyä ennustaen.

Kallioiden varjossa on minun kesyttömyyteni varuillaan,

valmiina pakenemaan pienintäkin risahdusta, lähestyvää askelta.

Äänetön ja sinertävä on minun maailmani, autuas.

Minulla on portti kaikkiin neljään tuuleen.

Minulla on kultainen portti itään – rakkaudelle, joka ei tule koskaan,

minulla on portti päivälle ja toinen ikävälle,

minulla on portti kuolemalle – se on aina avoin.

                                                                              (Edith Södergran)

Mistä alkaisin? Luin Mia Kankimäen kirjan Naiset joita ajattelen öisin tuttavani suosituksesta. Ensimmäisellä sivulla olin lumoutunut kirjan aiheesta, puolivälissä kiinnostukseni hieman hiipui, mutta palasi taas teoksen lopussa. Ja selvennykseksi kaikille, että nyt ei ole kyse romanttisesta kiinnostuksesta vaan tavallaan hyvistä ystävistä, jotka olisin halunnut tuntea heidän eläessään. 

Karen Blixen on ollut lapsuudestani lähtien yksi historiallisten hahmojen suosikeistani. Sillä saattaa olla jotain tekemistä Minun Afrikkani -elokuvan kanssa, jota tehtäessä olin juuri ja juuri syntynyt. Olen ollut aina kiinnostunut Afrikasta ja varsinkin sen luonnosta. Kun olin pieni, meillä oli akvaario ja tutkin kiinnostuneena minulle tilatusta Eläinmaailma-lehdestä akvaariopalstaa, jossa puhuttiin Tanganjika ja Malawi-järvistä ja niiden kalakannoista. Seuraavaksi tulivat George ja Joy Adamsonin Born free -elokuva ja Karen Blixenin jälkeen vielä Dian Fossey ja Sumuisten vuorten gorillat. 

Karen Blixenin lisäksi Kankimäki marssittaa päivänvaloon tukun historiallisia naishahmoja, jotka minun on pakko tunnustaa entuudestaan vieraiksi minulle. Luin silti sivut kiinnostuneena, olkoonkin että nämä naiset jossain määrin muistuttivat toisiaan siinä määrin, etteivät Karenin tavoin jääneet mieleeni. Silti (feministisestä näkökulmasta) erittäin tärkeitä hahmoja, joiden elämään kannattaa perehtyä.    

Lopuksi käsitellään japanilaista Yayoi Kusamaa, jonka taiteeseen oli Suomessakin mahdollisuus tutustua muutama vuosi sitten. Kusama ilmeisesti ihaili suuresti amerikkalaista taiteilijaa Georgia O'Keeffeä, jonka taiteeseen niin ikään perehdyin Helsingissä joitain vuosia sitten. Voitte arvata, että Japanifiilinä Kusama kolahti minuun todella.   

Naiset joita ajattelen öisin on ennen muuta feministinen teos: Se tuo päivänvaloon, ei suinkaan kaikkia, mutta joitain niistä naisista, jotka ovat historiankirjoituksessa jääneet miesten varjoon. Jossain vaiheessa kirjaa lukiessani nämä naiset alkoivat vaikuttaa jo yli-ihmisiltä, jotka hoitivat esimerkiksi taiteilijan uran ohella kymmenen lasta. Sen sijaan Karen Blixenin kohdalla hieman tähtipölystä karisi, kun tajusin hänen olevan valtavasta rohkeudestaan huolimatta kuolevainen, joka kärsi esimerkiksi masennuksesta, mikä on varsin inhimillistä, kun ottaa huomioon hänen elämänsä vastoinkäymiset.     

Kankimäellä on paljon tietoa asiasta ja hän tuo sen esille. Erityisesti hänen omaa Italian vierailuaan ja residenssijaksoaan kuvataan raikkaasti ja kotoisasti niin antoisalla tavalla, että haluaisin heti kokea samalla tavalla italialaisen maalaiselämän. 

Ihmiset suviyössä ja muita kirjablogin kuulumisia

En ehtinyt tänäkään vuonna mukaan Helmet-haasteeseen. Kesälukupiiri on loppumassa ja syksyksi olisi keksittävä jokin uusi haaste Silent Book Club -piirin lisäksi. Joten ajattelin lukea pikku-Helmet-haasteen. Tämän idean sain tuttavaltani; miksi lasten kirjojen lukeminen olisi vain lasten etuoikeus? Ensin ajattelin aloittaa haasteen vasta vuodenvaihteessa, mutta tehtyäni valmiiksi kirjalistaa haastetta varten totesin, että minulla on niin paljon materiaalia jo jonossa, että aloitan haasteen heti. Kerrottakoon, että jonossa on ainakin Pieni talo preerialla sekä Tove Janssonia. 

Viime aikoina minulla on ollut villityksenä lukea kirjoja, joista on tehty tv-sarja tai elokuva. Kun kirjan juoni on jo tiedossa, voi rauhassa kiinnittää huomionsa muihin asioihin ja vertailla, kumpi versio on onnistuneempi. 

Ensin kuitenkin kesän lukupiiri pakettiin: Osallistuin tänä kesänä Puulan seutuopiston etälukupiiriin. Viimeisenä kirjana lukupiiriin luettiin Suomen ainoan Nobel-voittajan F. E. Sillanpään klassikon Ihmiset suviyössä. 

Minulla kesti jonkin aikaa päästä kirjaan sisälle. Kuitenkin luettuani muutamia lukuja, jotka sivumennen sanoen ovat tässä kirjassa ovat erittäin lyhyitä, tarina imaisi mukanaan. Henkilögalleria on Marquezin ja Mortonin kirjojen jälkeen miellyttävän suppea, eikä minulla ollut vaikea pysyä mukana juonen käänteissä.  

Toki kieli on vanhahtavaa ja kirja saattaa olla haasteeellinen, jos sitä vierastaa. Tätä teosta lukiessani tuli väkisinkin mieleeni Eppujen Tuhansien murheellisten laulujen maa, niin elävästi kirja kuvaa mielestäni suomalaisen (miehen) mielenmaisemaa. Ja siltikin: valoa on myös, ja siksi kirjan jaksaa lukea loppuun. Enempiä spoilaamatta, annan kirjalle  neljä tähteä.    

 

   

Kirjabloggaajien klassikkohaaste: Sadan vuoden yksinäisyys

Osallistuin tänä vuonna ensimmäisen kerran kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, ja valitsemani kirja on - ei enempää eikä vähempää kuin Nobel-kirjailija Gabriel García Márquezin suurteos Sadan vuoden yksinäisyys. 

Tykkään ripotella TBR-kirjojeni sekaan klassikkoja, mutta oikein hyvää flowta en tämän kirjan lukemiseen löytänyt. Kirja on kuitenkin ollut kotihyllyssäni niin kauan, että ajattelin nyt olevan korkea aika tarttua siihen. En ole lukenut aiemmin kirjoja, joita voisi kuvata sanalla maaginen realismi, mutta ymmärrykseni mukaan kyse on kirjasta, jossa realismi ja fantasia yhdistyvät. 

Luin noin 10-vuotiaana nuorten kirjan Afrikka-pamaus, jossa mainittiin Sadan vuoden yksinäisyys. Tuossa kirjassa mainittiin erityisesti maaginen kohtaus, jossa Macondon kylä peittyy kukkasateeseen. Siitä asti Sadan vuoden yksinäisyys on kummitellut mielessäni.  

Jos haaveilet tämän kirjan lukemisesta, suosittelen lämpimästi vaikka printtaamaan netistä itsellesi sukupuun kirjan henkilöistä, se auttaa lukemisprosessissa. Itse en tajunnut tällaista tehdä ja jouduin arvuutttelemaan kymmeniä kertoja kirjan edetessä mistä hahmosta olikaan kyse. Marquez marssittaa lukijan tietoisuuteen sellaisen hahmokavalkadin, että heikompaa hirvittää. Asiaa ei auta se, että nähtävästi kirjan kulttuurikontekstissa etunimet toistuvat suvussa. Meillähän Suomessa on tapana toistaa vain toisia nimiä. Olisin myös toivonut kirjailijan avaavan hahmoja hieman enemmän - nyt heidän tekonsa kyllä tiedetään, mutta ei heidän ajatuksiaan. En osannut samaistua oikein kehenkään henkilöistä, mikä olisi auttanut kirjan läpi kahlaamisessa. Lähimmäksi tunteiden kuvausta päästään kohtauksessa, jossa Fernanda nalkuttaa miehelleen peräti kolmen sivun ajan, yhdessä virkkeessä. Se on oikeastaan ainoa kohtaus, jossa joku kirjan henkiöistä heräsi omassa mielessäni eloon.  

Kirjan ilmapiiri on itsessään elävä ja uskottava. Koska en ole vielä koskaan Latinalaisessa Amerikassa käynyt, joudun kuvittelemaan tämän osan kirjasta. Yritän kuvata sitä silti jotenkin.

1970-luvun lopulla Yhdysvalloista sai alkunsa uskonnollinen liike nimeltä Kansan temppeli. He perustivat lopulta ihanneyhteiskunnan Guyanan viidakkoon. En tiedä miksi Macondon kylä minun mielikuvituksessani muistuttaa tuota Guyanan viidakon yhteisöä, sillä Macondon kylän syntymisessä ja  ei ensisijaisesti ole kyse uskonnollisesta yhteisöstä.   

Jostain syystä kirjassa on myös mielestäni samanlainen tunnelma kuin  Asterix-sarjakuvien kirjalla Jumaltenrannan nousu ja tuho. Samoin joitain yhtäläisyyksiä on muutamia vuosia sitten lukemaani kirjaan Moskiittorannikko. 

Kirjoitustyyli on selkeä, mielestäni ei erityisen taiteellinen, mutta tämäntyyppiseen kirjaan sopiva. Sen sijaan juonesta ei tässä yhteydessä voi puhua. Kyse on ennen kaikkea sukukronikasta, ei niinkään yhdestä tarinasta, jossa on selkeä alku, keskikohta ja loppu. Omalla kohdallani ei myöskään voi puhua koukuttavuudesta, mikä johtunee siitä, kuten yllä jo mainitsin, että en pystynyt samastumaan hahmoihin. 

Hahmojen välisten suhteiden  kuvaus on kirjailijan selkeä vahvuus. Nautin kirjasta ajoittain, mutta useimmiten se jää omalla kohdallani kategoriaan "yleissivistystä lisäävä kirja". Silti ymmärrän oikein hyvin miksi kirjailija on palkittu Nobelilla - teoksen ansiot ovat kuitenkin kiistattomat, vaikkei se minua henkilökohtaisella tasolla puhutellutkaan.   

 

Kellontekijän tytär

Lukupiirissämme keskusteltiin viime viikolla Kate Mortonin kirjasta Kellontekijän tytär. 
Otan tässä postauksessa käyttöön uuden kirjojen arviointimenetelmän, josta mainitsin jo edellisessä postauksessani. Tämä arviointimenetelmä on CAWPILE. Kirjaimet tulevat englannin kielen sanoista: character, atmosphere, writing. plot, intrigue, logic ja enjoyment. Lopuksi annan vielä tähdet kirjalle perustuen CAWPILE-arvion keskiarvoon.

En ollut lukenut Kate Mortonia aiemmin. Kuten omalta osaltani toin lukupiirissä esille, kirjassa on paljon henkilöitä ja lukiessa niiden pitäminen erillään toisistaan on haasteellista, muttei mahdotonta. Oli oikea valinta lukea tämä kirja perinteisenä versiona äänikirjan sijaan. En usko, että olisin kuunnellessa pysynyt kärrryllä siitä, kuka kukin on. Useat kirjan hahmoista olivat silti sympaattisia, enkä kokenut henkilöiden aiheuttavan ärsytystä missään vaiheessa. Se ei tarkoita että olisin pitänyt heistä kaikista, mutta henkilöt olivat loogisia ja johdonmukaisia. Heidän luonnettaan kuvataan toiminnan kautta, kuten tällä hetkellä vallalla olevan "oikean" kirjoittamistavan mukaan kuuluukin. Kirjassa on muutamia kiinnostavia sivuhenkilöitä, kuten Intiasta Englantiin kouluun  lähettetty Ada. Toinen mielenkiintoinen "henkilö" on kummitus, joka herätti lukupiirissä runsaasti keskustelua. 

Piirissämme todettiin myös, että suurimmassa osassa lukuja esiintyvä talo on ehdottomasti yksi kirjan olennaisimpia elementtejä. Ilmapiiriä kuvataankin enimmäkseen talon ja sen sisustuksen kautta. Jotkut lukijat kuvailu saattaa karkoittaa, minua ei. 

Kirjoitustyyli on enimmäkseen selkeä, mutta olisin itse työstänyt kirjan rakennetta hieman eteenpäin. On toki hienoa, jos lukija tulee yllätetyksi, kuten itse tulin, mutta mielestäni näin suuren henkilögallerian kuljettaminen kirjan läpi on haasteellista, ja olisin itse kaivannut joitain tarkennuksia. 

Sen sijaan lopun avoin ratkaisu sopii minusta tälle kirjalle kuin nenä päähän. Kirjan juoni on mielenkiintoinen ja pitää otteessaan loppuun asti. Tavallaan kirja koukutti ja sitten välillä taas ei. Oli kuitenkin hyvä, että lukija joutui välillä miettimään itse, eli tämä kirja ei ole mikään lomakirja aivot narikkaan -tyyliin.

Ns. world building oli tehty mielestäni hyvin. Erityisen arvostettavaa oli mielestäni keskenään hyvinkin erilaisten aikakausien kuvaaminen, kuten esimerkiksi sodanjälkeinen aika ja nykyaika. Käsittääkseni toinen kirjailijan vanhemmista työskentelee antiikin myynnin parissa, joten ei ihme, että vanhojen tavaroiden kuvaus onnistuu mainiosti.  

Kaiken kaikkiaan nautin kirjasta paljon, ja erityisesti ajan ja sen kulumisen kuvaus on yksi kirjan kantavia teemoja. Aikakäsitys tiivistyy mielestäni hyvin tässä lainauksessa: "Vain hullu haluaa lyhentää matkaa ja aikaa." 3,5 tähteä.    

       

 

        

Sinun tähtesi täällä ja kirja-arviointiasiaa

Aluksi pari ilmoitusasiaa: Aion ottaa blogissani käyttöön uuden tavan arvioida kirjoja. Sen nimi on CAWPILE ja sen on kehittänyt G Book Roast -Youtube-kanavalta. Itse kuulin tästä arviointitavasta kuitenkin australialaiselta Erin Smithiltä (jos lukupäiväkirjan pitäminen kiinnostaa, niin kannattaa tarkastaa hänen Youtube-kanavansa, hän on aktiivinen postaaja ja hänen lukupäiväkirjansa on myös visuaalisesti kivan näköinen.) Minulla on ollut pitkään samanlainen tapa arvioida kirjoja; nyt kaipaan jotain uutta ja CAWPILE vaikuttaa hyvältä systeemiltä. Aion kuitenkin säilyttää rinnalla perinteisen tähtiarvostelun, mikä sopii tietokirjoille paremmin. 

Toinen asia, jonka aion omaksua itselleni Book Roast -sivustolta on readathon, siis lukumaraton. Ajattelin tehdä sen ensin pari kertaa vuodessa, mutta jos innostun asiasta niin tulevaisuudessa ehkä useamminkin.   

Heinäkuun alussa kuuntelin Jenni Haukion kirjan Sinun tähtesi täällä. Kirja on mielestäni tekijänsä näköinen, hillitty ja hallittu. Tätä kirjoittaessani USA:ssa on kohta jännittävät ajat käsillä presidentinvaalien takia, ja loanheitto vain yltyy. Tyyliin tottumaton suomalainen ei voi muuta kuin hämmästellä miten jenkkilässä vaalit hoidetaan. Henkilökohtaisuuksiin meneminen tietysti tekee vaalien seuraamisesta jännittävämpää, mutta olen itse niin perinteinen, että minulle suomalainen tyyli sopii paremmin. 

Jenni Haukio ylistää kirjassaan vuolaasti sotaveteraaneja ja aiheelle on omistettu suuri osa kirjan alusta. Vaikka en voi kylliksi tuoda esiin omaa arvotustani veteraaneja kohtaan, minulle kirjan muut osiot olivat mielenkiintoisempia. 

Presidentin puolisona Jenni Haukiota voi mielestäni parhaiten luonnehtia sanalla omistautunut. Olipa kyse sitten Kultarannan muotopuutarhan taideteoksesta tai turkistarhauksesta, hän on tuonut omia näkemyksiään ja mielipiteitä esille pontevasti, mutta tavalla joka kuitenkin sopii hänen asemaansa. 

Lennulle on tietysti omistettu osuutensa kirjasta. Koiralemmikki tuokin mielestäni presidentin jollain tavalla lähemmäksi kansaa, ja varsinkin Lennu sai osakseen myös kansainvälistä huomiota. Joka tapauksessa kirjan lukijalle (kuuntelijalle) tulee selväksi, että Lennu on ollut Jenni Haukiolle äärimmäisen tärkeä, jopa paras ystävä. Oman poikansa elämän  Jenni on rajannut pois kirjasta epäilemättä tarkoituksella. 

Jenni Haukion Sinun tähtesi täällä ei ole (onneksi) mikään paljastuskirja, vaan pikemminkin eräänlainen testamentti hänen työnsä jatkajalle ja Suomen kansalle. Annoin kirjalle Goodreadsissa neljä tähteä.  

 

     

   

Eva Frantz: Suvisaari

Kesän etälukupiirissä oli toisena kirjana Eva Frantzin Suvisaari. Kyseessä on minulle uusi kirjailija, mutta kirja ei ole aivan uusi, vaan vuodelta 2016. Kirjan nimi houkuttelemaan sen kesällä, ja juuri niin teimme. 

Yleensä kierrän monisatasivuiset klassikot kaukaa kesälomalla, eikä tämä kesä ole poikkeus. Ainoa kirja, jonka kohdalla teen poikkeuksen on Sadan vuoden yksinäisyys, jonka luen kirjabloggaajien klassikkohhaasteeseen. Ilman haastetta en todennäköisesti olisi siihenkään tarttunut kesällä. 

Mutta asiaan: Suvisaari on täydellinen välipalakirja, sillä siinä on vain hieman yli 200 sivua. Minä valitsin kuitenkin äänikirjan; tykkään kuunnella etenkin viihteellisempiä ja juonivetoisia kirjoja, joiden tekstiä ja ajatuksia ei tarvitse makustella tuntitolkulla kuuntelun aikana tai jälkeen. 

Kirjan henkilögalleria on laaja, ja se onkin ainoa asia, joka on helpompi ottaa  haltuun painetussa kirjassa. Minulle kävi niin, etten muistanut vielä kirjan lopussakaan ulkoa, kuka oli kenenkin vaimo tai mies. Kuulin vasta lukupiirissä, että paperikirjan lukijatkin olivat joutuneet tarkastamaan välillä kirjan alussa olevaa listaa, joista selviää sukulaisuussuhteeet.

Jätä seuraava lukematta, jos et halua kuulla paljastuksia juonesta.

Olin varmaan suurin piirtein kirjan puolivälissä, kun minusta alkoi tuntua, että olen lukemassa eräänlaista nykyaikaan sijoitettua versiota Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa -kirjasta. Aloinkin jo  odottaa, että ruumiita tulisi lisää. Onneksi ei tullut. 

Suvisaari on mainio kesäkirja. Ympäristön kuvaus on niukkaa, mutta riittävää, joten voin suositella tätä niillekin, jotka eivät sellaisesta niin välitä (itsehän rakastan miljöön kuvauksia :). 

Seuraavana lukupiirissä on vuorossa hieman pidempi Kate Mortonin Kellontekijän tytär, jota olen jo aloittanut lukemaan. Siitä bloggaan heinäkuun puolivälissä, mutta yritän lukea muitakin kirjoja samalla. Stay tuned.

   

Luonnonlapsi Calpurnia Tate

Kesälukupiiri on edennyt jo kolmanteen kirjaan, kun havahduin siihen, että en ole vielä blogannut kahdesta aiemmasta kirjasta.

Piiri lähti käyntiin Jacqueline Kellyn kirjalla Luonnonlapsi Calpurnia Tate. Tässä kohtaa suomentaja on ottanut hieman vapauksia, sillä kirjan alkuperäinen nimi on: The Evolution of Calpurnia Tate, joka on minusta kuvaavampi. Luonnonlapsi-sanalla on Suomessa erityinen merkitys, jonka wikipedia määrittelee näin:

henkilö, joka pyrkii sosiaalisiin rooleihin kohdistuvista odotuksista riippumatta toimimaan luontaistentunteidensajavaistojensamukaisesti    

Kuitenkin tässä kirjassa luonnonlapsi viitannee oikeasti luontoon ja päähenkilön tiiviiseen luontosuhteeseen. 

Pidin kirjasta. Jo heti alkumetreillä huomasin, että tarina muistuttaa kerronnaltaan jollain tavalla Pieni talo preerialla -kirjasarjaa. Päähenkilö on juuri ja juuri toisella kymmenellä oleva tyttö, joka löytää isoisänsä opastuksella luonnontieteiden ihmeellisen maailman. Edellinen lukemani luonnontieteitä käsitellyt kirja taisi olla Suon villi laulu, joka on ilmaisultaan ja luonnonkuvaukseltaan omassa luokassaan, mutta ei Calpurnia Taten tarina siitä paljon jälkeen jää. 

Kirjassa on myös huumoria. Itse luin hymyillen läpi kohdat, joissa Calpurnian veljet yrittävät tehdä vaikutuksen tytön ystävään Lulaan. 

Kirja sai USA:ssa Newbery Honor Award -nuortenkirjapalkinnon, mutta minusta aikuinen voi nauttia kirjan lukemisesta yhtä lailla, kuten Pieni talo preerialla -sarjastakin. Minusta ainakin on mukava lukea vaikkapa murhamysteerien välissä jotain viatonta. 

Mielestäni kirjan tärkein anti liittyy kuitenkin feministiseen aatteeseen. Calpurnia haluaa opiskella luonnontieteitä yliopistossa, vaikka se on ollut varmasti vuosisadan vaihteessa harvinaista naiselle. Lukupiirissämme keskustelimme siitä, millaisen jatko-osan kirjalle voisi kirjoittaa. Toin itse esiin näkökannan, että toisaalta kirja päättyi hyvin Calpurnian kannalta, koska hän ei joudu alistumaan aikakauden naismuottiin. Vaikka olen melko voimakastahtoinen ihminen jäin miettimään, olisinko itse jaksanut vastustaa ympäristön paineita tuolloin ja toteuttaa omia unelmiani. Jos jatko-osa ilmestyy, toivon että en joudu pettymään tässä suhteessa.   

 

   

 

Dekkariviikko: Satu Rämön Hildur

Osallistun tällä tekstillä tämänvuotiseen dekkariviikkoon, josta voit lukea enemmän Kirsin kirjanurkasta.

En ole vuosiin lukenut dekkareita. Pitäisikö sanoa kymmeniin vuosiin? Aloitin tähän genreen tutustumisen 13-vuotiaana, kun löysin Agatha Christien. Sen jälkeen luin läpi yläasteen arviolta 50-100 dekkaria vuodessa. 

Olen lukenut myös esimerkiksi Sujata Masseyn Japaniin sijoittuvia Rei Shimura- dekkareita, P. D. Jamesin murhaajan motiiviin keskittyviä mysteereitä ja Donna Leonin ihania Venetsian kuvauksia sisältäviä murhajuttuja. 

Jossain vaiheessa sain tarpeekseni murhamysteereistä ja noin 20 vuoden ajan lempikirjallisuuden lajini onkin ollut historiallinen fiktio. 

Kun päätin osallistua dekkarihaasteeseen pohdin ankarasti, mikä olisi vielä sellainen dekkarityyppi, jolla olisi jotain uutta tarjottavaa minulle. Olen tykännyt ns. nordic noir -genrestä jo pidemmän aikaa tv-sarjoissa, joten ajattelin, että olisi kiva tutustua johonkin uuteen pohjoismaiseen rikoskirjailijaan. Silloin mieleeni juolahti Satu Rämö, joka on pitkän aikaa keikkunut sekä kirjakauppojen bestseller-listoilla, että omalla TBR-listallani. Tiedän, että valinta on riskialtis. Noin menestyneestä kirjasta on vaikea keksiä uutta sanottavaa enää.

Halusin kuitenkin saada selville, mikä Rämön dekkareissa kiehtoo. Minulle Hildur ei ole suinkaan ensimmäinen lukemani Rämön kirja; ensimmäinen oli Talo maailman reunalla, jossa hän kertoo oman perheensä elämästä Islannin Länsivuonoilla. Ne jotka seuraavaat blogiani tietävät, että vältän yleensä spoilereita teksteissäni, joten en nytkään puutu kirjan juoneen. 

Ymmärtääkseni Rämö on kertonut, että hän kirjoittaa mielellään paikoista, joissa luonnon voima määrittää vielä ihmisten elämää. Omaan kokemukseensa perustuen hän kuvaakin kirjoissaan elämää Länsivuonoilla elävästi ja vakuuttavasti. Miljöö yhdistää minua ja kirjailijaa aivan tietyllä tavalla. Vietin itse vuonna 2002 6 kuukautta Japanin maaseudulla, yliopistossa nimeltä International University of Japan, IUJ. Kampuksella yliopistoa kutsuttiin humoristisesti Isolated University of Japan -nimellä. Nimi on kuvaava. Ymmärrän siis, millaista on elää muusta maailmasta eristyneessä paikassa.

En ole koskaan käynyt Islannissa, mutta nyt se on listani kärjessä maana, johon haluan ehdottomasti tutustua lähemmin. Kirjamaana en tiedä Islannista paljoakaan. Muistan kerran lukeneeni islantilaisen saagan, jonka nimeä en kuollaksenikaan muista. Saattaapi olla, että tartun vielä tähän kirjallisuuden lajiin, joka oli arvossaan keskiajalla. Lisäksi laitan maybe next -listalleni Hildurin jatko-osat, joista teen jossain vaiheessa vielä yhteisarvion, kuten tapanani on ollut kirjasarjojen osalta.     

   

Koti kulttuurien välissä ja pari muuta kirjaa

Teen nyt poikkeuksellisesti yhden tekstin kolmesta kirjasta, jotka olen kuunnellut hiljattain, ja jotka käsittelevät samaa teemaa. Miksei suomen kielessä ole sanaa poikkikulttuurinen, kun on kerran poikkitaiteellinen tai poikkitieteellinen? Sillä tuo sana poikkikulttuurinen kuvaisi parhaiten tämän tekstin teemaa. Kuuntelin siihen seuraavat kirjat: Jussi Konttinen: Siperia, Satu Rämö: Talo maailman reunalla ja Lotta-Sofia Saahko: Koti kulttuurien välissä

Näistä ehkä parhaiten mieleen jäi viimeksi mainittu. Lotta-Sofia Saahkosta en tiennyt alun perin muuta kuin Lotta ja pappa -Youtube videot, jotka eivät ole minulle tuttuja, mutta joita äitini kuunteli innokkaasti lockdownin aikana. 

Kirjojen juonesta on aina vaikea kirjoittaa ilman spoilereita; siksi sanon vain, että kirjassa Lotta pohtii lapsuuttaan ja nuoruuttaan Saksassa ja Kiinassa. Kirja kuitenkin herätti minussa paljon ajatuksia, joita koetan syväluodata seuraavassa.

Olin itse luultavasti poikkeuksellisen itsenäinen nuorena; lensin esimerkiksi Atlantin yli ja takaisin yksin ja alle 15-vuotiaana. Siksi aloin kirjan edetessä ihmetellä yhä enemmän kirjan päähenkilön lapsellisuutta. Taidan itse muistuttaa enemmän Lotan siskoa Liinaa.  Kuitenkin luettuani kirjan loppuun tunsin ymmärtäväni miksi Lotta käyttäytyi niin kuin käyttäytyi. Kirjan lopussa on nimittäin erittäin valaiseva tekstipätkä third culture kid -ilmiöstä. Aiheesta on kirjoittanut ainakin Ruth Useem. 

Lotta-Sofia Saahkon kirja kannattaa lukea jos kokee olevansa "third culture kid", mutta minä suosittelen sitä kaikille kulttuurien vuorovaikutuksesta kiinnostuneille.   

Sitten sanon vielä tämän, silläkin uhalla, että joku tästä mielensä pahoittaa: Kaveripiirissäni on aina oltu suvaitsevaisia erilaisia lasten kasvatustapoja kohtaan. Esimerkiksi eräässä työpaikassa työtoverini mies oli pitkään rauhanturvaajana Afganistanissa. Tällainen tilanne aiheuttaa tietysti perheelle monenlaisia haasteita, mutta se ei todellakaan välittömästi (kuten tiedän joidenkin ajattelevan) aiheuta lapsille murheellista lapsuutta.      

Talo maailman reunalla- kirjaa mainostettiin lauseella "jotain ihan muuta kuin vuosi Provencessa". En ole viimeksi mainittua kirjaa lukenutkaan, vaikka se hyllyssäni onkin. Tämän kirjan parissa todella viihdyin. En ole lukenut Rämön dekkareita, mutta otan ne lukulistalleni ihan pelkästään tämän kirjan perusteella. Kirjassa kulttuurien välisyyttä kuvataan hyvin eri tavalla kuin Saahkon kirjassa. Tässä kirjassa ulkomaille muutto tuntuu eniten koko perheen projektilta. 

Sen sijaan Jussi Konttisen kirjassa Siperia tuntuu olevan päähenkilön oma projekti, jota perhe vain myötäilee. Siksi en ehkä viehättynyt tästä kirjasta niin paljon. Se on kuitenkin lukemisen / kuuntelemisen arvoinen.   

 

Etusivu

Tervetuloa kirjablogiini. Löydät täältä arvioitani niin uutuuksista kuin kirjataivaan kiintotähdistä, klassikoista ja unohdetuista helmistä tämän päivän polttaviin puheenaiheisiin. Olen myös arkistoinut tänne tekstejä vanhasta blogistani.  

Siitä saakka, kun opin lukemaan 4-vuotiaana, olen ollut lukutoukka. Kirjat ovat aina olleet osa elämääni, enkä voi oikeastaan kuvitella tilannetta, että minulla ei olisi joku teos kesken. Historiallinen fiktio on lempigenreni, mutta luen laajalti myös esimerkiksi autofiktiota ja elämäkertoja. Teatteriharrastukseni sytytti minussa kiinnostuksen näytelmäteksteihin ja runonlausuntaryhmä runoihin. Uusimpana tulokkaana kiinnostuksen kohteissani on spekulatiivinen fiktio. Haluan haastaa itseni myös lukemaan kirjallisuutta kaikista maailman maista. Silloin tällöin tartun myös englannin- ja ranskankielisiin kirjoihin. Tule sinäkin seuraamaan matkaani!  

Kirjaterveisin,

Hanna-Leena