Luonnonlapsi Calpurnia Tate

Kesälukupiiri on edennyt jo kolmanteen kirjaan, kun havahduin siihen, että en ole vielä blogannut kahdesta aiemmasta kirjasta.

Piiri lähti käyntiin Jacqueline Kellyn kirjalla Luonnonlapsi Calpurnia Tate. Tässä kohtaa suomentaja on ottanut hieman vapauksia, sillä kirjan alkuperäinen nimi on: The Evolution of Calpurnia Tate, joka on minusta kuvaavampi. Luonnonlapsi-sanalla on Suomessa erityinen merkitys, jonka wikipedia määrittelee näin:

henkilö, joka pyrkii sosiaalisiin rooleihin kohdistuvista odotuksista riippumatta toimimaan luontaistentunteidensajavaistojensamukaisesti    

Kuitenkin tässä kirjassa luonnonlapsi viitannee oikeasti luontoon ja päähenkilön tiiviiseen luontosuhteeseen. 

Pidin kirjasta. Jo heti alkumetreillä huomasin, että tarina muistuttaa kerronnaltaan jollain tavalla Pieni talo preerialla -kirjasarjaa. Päähenkilö on juuri ja juuri toisella kymmenellä oleva tyttö, joka löytää isoisänsä opastuksella luonnontieteiden ihmeellisen maailman. Edellinen lukemani luonnontieteitä käsitellyt kirja taisi olla Suon villi laulu, joka on ilmaisultaan ja luonnonkuvaukseltaan omassa luokassaan, mutta ei Calpurnia Taten tarina siitä paljon jälkeen jää. 

Kirjassa on myös huumoria. Itse luin hymyillen läpi kohdat, joissa Calpurnian veljet yrittävät tehdä vaikutuksen tytön ystävään Lulaan. 

Kirja sai USA:ssa Newbery Honor Award -nuortenkirjapalkinnon, mutta minusta aikuinen voi nauttia kirjan lukemisesta yhtä lailla, kuten Pieni talo preerialla -sarjastakin. Minusta ainakin on mukava lukea vaikkapa murhamysteerien välissä jotain viatonta. 

Mielestäni kirjan tärkein anti liittyy kuitenkin feministiseen aatteeseen. Calpurnia haluaa opiskella luonnontieteitä yliopistossa, vaikka se on ollut varmasti vuosisadan vaihteessa harvinaista naiselle. Lukupiirissämme keskustelimme siitä, millaisen jatko-osan kirjalle voisi kirjoittaa. Toin itse esiin näkökannan, että toisaalta kirja päättyi hyvin Calpurnian kannalta, koska hän ei joudu alistumaan aikakauden naismuottiin. Vaikka olen melko voimakastahtoinen ihminen jäin miettimään, olisinko itse jaksanut vastustaa ympäristön paineita tuolloin ja toteuttaa omia unelmiani. Jos jatko-osa ilmestyy, toivon että en joudu pettymään tässä suhteessa.   

 

   

 

Vihervaaran Anna aikuisen näkökulmasta

Vihervaaran Anna -lukupiiri, on edennyt jo selvästi yli puolen välin ja Annakin on jo päässyt omaan kotiinsa. Pääsin etäkurssille varasijalta, ja olin tosi onnellinen siitä. Kerrankin lukupiiri, jossa tiedän heti, että pidän kaikista luettavista kirjoista.

Lapsena koin jonkinlaista omistajuutta Anna-kirjoihin. En edes heti halunnut kertoa kenellekään, että olin lukenut koko silloin suomennetun sarjan. Muut eivät osaisi nauttia niistä tai lukea niitä "oikein". Aivan kuin olisi "oikea" tapa lukea kirja. Nyt tuollainen hymyilyttää. Totta kai kaikilla on oikeus lukea kirjoja omalla tavallaan ja ajatella niistä mitä huvittaa.

Kurssilla huomasin, miten erilaisia lukumieltymyksiä ihmisillä on. Puhuimme esimerkiksi Anna-kirjojen luonnon kuvauksista, mistä toiset olivat haltioissaan, toiset eivät niinkään. Itse kuulun edellisiin. Valokuvaajana minusta on lahja nähdä kauneus ympärillämme. Totta kai ymmärrän, että sellainen kauneus menee hukkaan joidenkin kohdalla.

Koska olen lukenut Annat jo kerran, en varmaankaan tule lukemaan kaikkia sarjan kirjoja sanasta sanaan. Ilokseni olen kuitenkin huomannut, että kirja on ainakin minun kohdalla säilyttänyt viehätyksensä, peräti 30 vuotta. Siinä täytyy olla jotain erityistä. Monesta nuorena lukemastani kirjasta olen joutunut toteamaan, että ne on niin sidottu tiettyyn aikaan elämässäni, etteivät ne toimi minulle enää kirjoina.

Puhuimme hiukan tv-sarjoista, joita kirjoista on tehty. Oma suosikkini on sarja, jota näytettiin tv:ssä 90-luvun alkupuolella, vaikka Netflixin uusi sarjakin on ihan ok.

Kirjailijan persoona on jäänyt minulle vieraaksi; ehkäpä lukupiirin myötä innostun perehtymään siihenkin. Myös myöhemmin julkaistu Sininen linna kuulostaa mielenkiintoiselta. Niille, jotka eivät ole vielä lukeneet suosittelen kirjoja lämpimästi. Miksi? Koska Annan ikuisen optimistisessa elämänasenteessa on jotain viehättävää. Rinnastus Pulitzer-palkittuun Tuulen viemää -teokseen vaikuttaa kaukaa haetulta, mutta jos jotain Scarletilla ja Annalla on yhteistä, on positiivisuus. Toivon, että tämä kirjoitus innostaa edes jonkun lukemaan Vihervaaran Annasta.