Naiset, joita ajattelen öisin

 

Ei mikään lintu eksy tähän lymypaikkaani,

ei mikään musta pääskynen kaipausta tuoden,

ei mikään valkea lokki myrskyä ennustaen.

Kallioiden varjossa on minun kesyttömyyteni varuillaan,

valmiina pakenemaan pienintäkin risahdusta, lähestyvää askelta.

Äänetön ja sinertävä on minun maailmani, autuas.

Minulla on portti kaikkiin neljään tuuleen.

Minulla on kultainen portti itään – rakkaudelle, joka ei tule koskaan,

minulla on portti päivälle ja toinen ikävälle,

minulla on portti kuolemalle – se on aina avoin.

                                                                              (Edith Södergran)

Mistä alkaisin? Luin Mia Kankimäen kirjan Naiset joita ajattelen öisin tuttavani suosituksesta. Ensimmäisellä sivulla olin lumoutunut kirjan aiheesta, puolivälissä kiinnostukseni hieman hiipui, mutta palasi taas teoksen lopussa. Ja selvennykseksi kaikille, että nyt ei ole kyse romanttisesta kiinnostuksesta vaan tavallaan hyvistä ystävistä, jotka olisin halunnut tuntea heidän eläessään. 

Karen Blixen on ollut lapsuudestani lähtien yksi historiallisten hahmojen suosikeistani. Sillä saattaa olla jotain tekemistä Minun Afrikkani -elokuvan kanssa, jota tehtäessä olin juuri ja juuri syntynyt. Olen ollut aina kiinnostunut Afrikasta ja varsinkin sen luonnosta. Kun olin pieni, meillä oli akvaario ja tutkin kiinnostuneena minulle tilatusta Eläinmaailma-lehdestä akvaariopalstaa, jossa puhuttiin Tanganjika ja Malawi-järvistä ja niiden kalakannoista. Seuraavaksi tulivat George ja Joy Adamsonin Born free -elokuva ja Karen Blixenin jälkeen vielä Dian Fossey ja Sumuisten vuorten gorillat. 

Karen Blixenin lisäksi Kankimäki marssittaa päivänvaloon tukun historiallisia naishahmoja, jotka minun on pakko tunnustaa entuudestaan vieraiksi minulle. Luin silti sivut kiinnostuneena, olkoonkin että nämä naiset jossain määrin muistuttivat toisiaan siinä määrin, etteivät Karenin tavoin jääneet mieleeni. Silti (feministisestä näkökulmasta) erittäin tärkeitä hahmoja, joiden elämään kannattaa perehtyä.    

Lopuksi käsitellään japanilaista Yayoi Kusamaa, jonka taiteeseen oli Suomessakin mahdollisuus tutustua muutama vuosi sitten. Kusama ilmeisesti ihaili suuresti amerikkalaista taiteilijaa Georgia O'Keeffeä, jonka taiteeseen niin ikään perehdyin Helsingissä joitain vuosia sitten. Voitte arvata, että Japanifiilinä Kusama kolahti minuun todella.   

Naiset joita ajattelen öisin on ennen muuta feministinen teos: Se tuo päivänvaloon, ei suinkaan kaikkia, mutta joitain niistä naisista, jotka ovat historiankirjoituksessa jääneet miesten varjoon. Jossain vaiheessa kirjaa lukiessani nämä naiset alkoivat vaikuttaa jo yli-ihmisiltä, jotka hoitivat esimerkiksi taiteilijan uran ohella kymmenen lasta. Sen sijaan Karen Blixenin kohdalla hieman tähtipölystä karisi, kun tajusin hänen olevan valtavasta rohkeudestaan huolimatta kuolevainen, joka kärsi esimerkiksi masennuksesta, mikä on varsin inhimillistä, kun ottaa huomioon hänen elämänsä vastoinkäymiset.     

Kankimäellä on paljon tietoa asiasta ja hän tuo sen esille. Erityisesti hänen omaa Italian vierailuaan ja residenssijaksoaan kuvataan raikkaasti ja kotoisasti niin antoisalla tavalla, että haluaisin heti kokea samalla tavalla italialaisen maalaiselämän. 

Sofian maailma

Olen aina ollut kiinnostunut filosofiasta. Siksi onkin hieman yllättävää, että Sofian maailma löysi tiensä kirjahyllyyni vasta 25 vuotta sen jälkeen kun kirja julkaistiin suomeksi. Kirjahan on suunnattu nuorille, mutta halusin silti lukea järkäleen (lähes 600 sivua), koska tämä taisi olla yksi 90-luvun puhutuimmista nuorten kirjoista ennen vaikkapa Harry Pottereita. Kirja kertoo 15-vuotiaasta  norjalaistytöstä, joka päätyy opiskelemaan filosofiaa salaperäisen opettajansa johdolla. En nyt puutu kirjan kehyskertomukseen sen enempää, koska tätä kirjaa ei ole kirjoitettu kuten tavallista romaania, eikä juoni ole sen tärkeintä antia.

Sen sijaan Sofian maailma on eräänlainen tietokirjan ja romaanin risteytys, tutkielma länsimaisen filosofian historiasta. Miettiä voi, miksi joukossa ei ole lainkaan esimerkiksi itämaisia filosofeja ja heidän teorioitaan.

Kirjassa on kuitenkin monenlaisia ansioita. Yksi niistä on se, että kirjailija on sanonut sanottavansa varsin kattavasti, mutta silti tiiviisti. Jokaisesta kirjassa esitellystä filosofista olisi epäilemättä saanut oman teoksensa, joten Sofian maailmassa on vain pääteesit jokaiselta. Tämä on ymmärrettävää. Mitä kirjasta pitäisi sitten muistaa luettuaan sen? Ei varmaankaan yleistietoa filosofien syntymä- ja kuolinvuosista. Ennemminkin kirja toimii ruokahalun herättäjänä. Kenestä filosofista sinä haluaisit tietää enemmän?

Joitakin omia huomioitani:

Soren Kierkegaardin mukaan on olemassa kolme elämisen tasoa: esteettinen, eettinen ja uskonnollinen. Tuntematta Kierkegaardin teorioita tarkemmin minusta on hieman kummallista että hän pitää esteettistä ja eettistä sekä esteettistä ja uskonnollista tasoa toisensa poissulkevina. Eikö esimerkiksi ortodoksinen uskonto vaali esteettisiä arvoja kirkkotaiteessaan?

Toiseksi Karl Marx sai minut pohdiskelemaan tasa-arvon käsitettä: haluaisin uskoa, että kaikki ihmiset syntyvät samanarvoisina (joku sosiologi saattaa tietysti kiistää tämänkin). Mutta onko oikein, että kaikki saavat saman riippumatta siitä, mitä ovat tehneet sen eteen? Oletetaan, että sinulla on mansikkapelto, joka tuottaa paljon mansikoita joka kesä. Tiedän kokemuksesta, että mansikoiden poimiminen on erityisen rankkaa työtä. Oletetaan myös, että oma toimeentulosi riippuu noista mansikoista. Entäpä, jos naapurisi pelto ei ole tuottanut yhtään mansikoita koko kesänä? Annatko omat mansikkasi hänelle? Entä jos tiedossa olisi, että naapurisi pelto on huonoa maata, joka ei edes potentiaalisesti tuota niin paljon kuin omasi? Tai, entä jos hänen peltonsa on hyvä, mutta hän onkin ollut vain laiska?

Monet tuntevat varmasti Darwinin teorian luonnonvalinnasta. Entä jos laajennetaan hänen teoriansa koskemaan myös ihmislajia? Minua hämmästyttää se, että Jostein Gaarder näyttää suosivan samaan aikaan sekä luonnonvalinta-teoriaa (vahvimmat selviävät),  että marxistista näkemystä, että heikommassa asemassa olevia pitää auttaa? Eikö tässä ole ristiriita? Tämä jääköön jokaisen lukijan omaan pohdintaan. Itse haluan vain nostaa esiin kysymyksiä.

Alaskan taivaan alla

"Alaska ei muovaa luonnetta vaan paljastaa sen." 

                                                 -Kristin Hannah, Alaskan taivaan alla

Rippikoulukesänäni vanhempani lähettivät minut Kanadaan sukulaisten luokse viettämään kesälomaa. Tämä matka oli minulle valtava seikkailu, sillä en ollut matkustanut aiemmin ilman perhettäni. Valtaosan noista kahdesta viikosta vietin Kanadan läntisimmässä territoriossa, British Columbiassa, jonka henkeäsalpaavaan kauneuteen rakastuin välittömästi. Kristin Hannahin kirja Alaskan taivaan alla on ylistyslaulu Alaskan kauneudelle, ja vaikka en aivan Alaskassa asti olekaan käynyt, uskon että ymmärrän mistä kirjailija puhuu.     

Jotkut kirjat vain paranevat loppua kohti. Alaskan taivaan alla laajenee vähitellen ympäristön kuvauksesta monitahoiseksi erilaisten teemojen kuvakudokseksi; joista poimittakoon esimerkiksi feminismi (minulle tuli mieleen Thelma ja Louise -elokuva) ja sodan vaikutus ihmiseen (viime aikoina olen pohtinut varsinkin sodan ylisukupolvisia vaikutuksia, vaikka tämä kirja ei niistä varsinaisesti kerrokaan).

Lyhyesti sanottuna kirja kertoo perheestä, joka muuttaa Alaskaan. Vietnamin sodan traumatisoima isä koettaa opettaa tyttärelleen selviytymiskeinoja (joihin kuuluu kummallisia riittejä, kuten ammutun jäniksen sydämen syöminen). Isä varustaa perhettään ydinsodan varalle, joka tuntuu ainakin minusta lukijana mielipuoliselta. Olin itse kovin pieni kylmän sodan aikana, joten tuollainen "varautuminen pahimpaan" on jotenkin minun käsityskykyni ulottumattomissa, vaikka Euroopassa parhaillaan onkin sota. Vähitellen perheen isä lipuu pois reaalimaailmasta; hän rupeaa rakentamaan muuria tonttinsa ympärille, haastaa riitaa kyläläisten kanssa ja ajautuu käyttämään yhä raaempaa väkivaltaa perheeseensä.     

Uskon, että suomalaisena lukijana minulla on jonkinlainen ymmärrys siitä, millaista elämä Alaskassa on ollut. (Muistan yhä kun tulipalopakkastalvena 1998-99 ranskalainen kämppäkaverini oli aivan sokissa siitä, että Lapissa huolehdittiin enemmän kotieläinten, kuin ihmisten pärjäämisestä :) Ylimääräisenä sokerina pohjalla kirjassa on voimakas mieshahmo Tom Walker, johon olin pikkuisen ihastunut. (Myönnän, että tuollaiset pelastajahahmot ovat heikkouteni:) 

Kirjan loppu on minusta mukavan todellisen makuinen; toivottomat romantikot eivät pety, mutta myöskään realistit eivät saa yliannosta siirappia.  

Erittäin vaikuttava kirja. Jos Katriina nosti silmiini kyyneleet, niin teki myös tämä teos. Viisi tähteä. Sijoitan tämän Helmet-haasteen kohtaan 30, joku muuttaa uuteen maahan. Vaikka Alaska kuuluukin Yhdysvaltoihin, niin se on niin erilainen, että minusta ainakin tuon haastekohdan henki, jos ei kirjain, toteutuu tässä kirjassa.  

Ikipuut

Tämän vuoden viimeiseksi haastekirjaksi jäänee minun osaltani Richard Powersin Ikipuut. Se on myös ylivoimaisesti haastavin tänä vuonna kuuntelemistani / lukemistani kirjoista. Toivottavasti kirjan fanit eivät nyt loukkaannu, mutta minun on pakko tunnustaa, että kuuntelukokemustani häiritsi se, että torkahtelin enemmän kuin kerran kuuntelun aikana. 

En oikeastaan tiedä mitä oikein odotin tältä kirjalta. Onhan sitä hypetetty paljon ja se sai myös Pulitzer-palkinnon, joten siltä on lupa odottaa merkittävää lukukokemusta. Teoksen kieli on tietenkin oivallista, siitä en löydä kerrassaan mitään moitittavaa. Henkilögalleria sen sijaan on minusta liian runsas. Ehkäpä tämä kirja olisi ollut parempi luettuna, jolloin voi aina palata edellisiin lukuihin, jos on tarvetta tarkistaa, kenestä nyt taas olikaan kulloinkin kyse.   

Vielä eilen mietin, että mitä ihmettä tästä kirjasta oikein kirjoitan blogiin. Mutta sitten sain somesta kimmokkeen, kun joku pohti, mikä oikeastaan on lukuromaani. Minusta koko termi on aika naurettava; mitä kirjoilla sitten tehdään ellei lueta?

Kirjastot.fi määrittelee lukuromaanin näin:   

1)     Lukuromaani-sana sopii parhaiten markkinointiin, eikä sitä ole tarvetta käyttää kirjallisuustieteellisesti

2)     ”Lukuromaani ei pohdi eikä pyri ongelmallisuuteen, ei tutki elämän tarkoitusta eikä kykene tarjoamaan syvällisiä katsomuksia”

Pidän itse selkeäjuonisista kirjoista ja juuri tuo selkeän juonen puuttuminen aiheutti sen, että minun oli vaikea päästä Ikipuiden kanssa sinuiksi. Jotkut ihmiset ilmeisesti halveksivat tällaista, koska ajattelevat juonivetoisten kirjojen olevan viihteellisiä ja vähempiarvoisia. Itseäni tällainen mustavalkoisuus häiritsee, ihan kuin ei olisi mahdollista tehdä hyvää juonivetoista kirjaa, joka on myös syvällinen. Sitten rupesin pohtimaan lukemiani kirjoja; että mihin kategoriaan ne oikeasti kuuluvat. Jos otetaan esimerkiksi Anna Karenina, jossa on selkeä juoni minusta, mutta silti myös syvällisiä ajatuksia. Onko se siis arvoton, selkeäjuoninen kirja? Jos joku nyt ajattelee, että en osaa arvostaa kirjoja, jotka eivät perustu juoneen, niin sekään ei pidä paikkaansa; pidin itse paljon esimerkiksi Normaaleja ihmisiä -kirjasta jossa ei ole kovin selkeää juonta, ainakaan siinä mielessä kuin vaikka dekkareissa on. Tulen siis siihen tulokseen, että tässäkin asiassa on enemmän harmaan sävyjä kuin pinnalta näyttää.   

Ehkä odotin Ikipuilta tieteellisempää otetta, tosin mielestäni teoksen anti tässä suhteessa parani loppua kohti.  Loppua kohti pidensin myös kuuntelupätkiä, mikä auttoi hieman tekemään kuunteluhetkistä vähemmän puuduttavia, kun ei tarvinnut koko ajan miettiä, kukas tämä henkilö olikaan.

Jotkut kohdat kirjasta jäivät mieleen erityisesti. Esimerkiksi mielenosoituskohtaus ja lopun vuorokausivertaus olivat kiinnostavia. Tiivistäen jälkimmäisessä siis verrattiin ihmisen maapallolle ilmestymistä vuorokauden kulkuun: huikeaa, että ihminen on viettänyt maapallolla vuorokaudesta vain 4 viimeistä sekuntia.

Mihin tässä nyt sitten pitäisi ryhtyä puiden suojelemiseksi, se minulle jäi epäselväksi. Myös oma perheeni omistaa metsää Itä-Suomessa, ja olisin ollut aidosti kiinnostunut siitä, mitä voimme omalta osaltamme tehdä, jotta tulevatkin sukupolvet voisivat nauttia metsistä. Ehkä tämän kirjan paras anti on se, että se herätti kiinnostuksen asiaan; haluan lukea tästä lisää. Minulla on TBR-listallani kaksi kirjaa, jotka kelpaavat tähän tarkoitukseen: Metsä meidän jälkeemme sekä Metsän salainen elämä. Tosin nyt tekee mieli lukea seuraavaksi jotain ihan muuta. Ikipuut saa kolme tähteä ja sijoitan sen haasteen kohtaan 15: Kirja käsittelee aihetta, josta haluan tietää lisää.