Rasavillejä ja romantikkoja

En ole yleensä tietokirjojen ystävä, ainakin jos verrataan niitä romaaneihin. Normaalisti kaipaan sitä, että tietokin on tarjoiltu tarinan muodossa. 

Jokin aika sitten kirjastossa tarttui kuitenkin mukaan Sara Kokkosen teos Rasavillejä ja romantikkoja, joka käsittelee suomalaista tyttökirjallisuutta. Voiko olla olemassa parempaa tietokirjaa minulle? Suurin osa kirjasta koostuu kirjemuotoisista mielipidekirjoituksista siitä, miten ihmiset ovat kokeneet tämän kirjallisuuden genren.  

En tietenkään ole lukenut kaikkia suomalaisia tyttökirjoja. Lukukokemukseni taitavat keskittyä käännöskirjoihin, kuten L. M. Montgomeryn Anna- ja Emilia-sarjoihin sekä Louisa May Alcottin Pikku naisiin.

Kokkosen kirjassa oli ilahduttavan paljon kirjoja. jotka ovat minulle ennestään tuntemattomia. Osa niistä päätyikin heti TBR-listalleni. Omia suosikkejani ovat olleet Seljan tytöt, Nummelan ponitalli sekä Tiinat, joista en taida kuitenkaan kaikkia olla lukenut. Lisäksi olen lukenut osan Tuija Lehtisen nuorille suunnatuista kirjoista. 

Mikä tyttökirjoissa oikein vetoaa niin moniin lukijoihin? Veikkaan, että hahmot. Näin on ainakin omalla kohdallani. Tällä en tarkoita, että hahmot olisivat aina helposti samaistuttavia. Innostuin itse samaan aikaan nuoruudessani dekkareista ja tyttökirjoista, 12-13-vuotiaana. Ne ovat tietenkin aivan erilaisia kirjoja, joita ei kannata verrata. Kuitenkin uskon, että tyttökirjoissa viehätti ennen kaikkea hahmojen vilpittömyys ja viattomuus. Jos verrataan niitä vaikkapa esimerkiksi nuorillle suunnattuun Nancy-kirjaan, jossa käsitellään mielenterveys- ja huumeongelmaa, niin onhan tuo ero suuri. 

Pidän kirjoista, joissa henkilöt ovat moniulotteisia ja syviä. Jos näitä ei kirjassa ole, niin siinä täytyy olla jotain muuta todella ansiokasta, kuten esimerkiksi Tuulen viemää -kirjassa ajankuvaus. 

Joskus riittää hyvä juoni. Esimerkiksi Nummelan Ponitalli -kirjat ovat selkeästi juonivetoisia. Tosin en voi olla miettimättä tässä kohtaa kirjailijan uusiutumiskykyä. Oman kokemukseni mukaan osa tuotteliaista kirjailijoista hyödyntää samankaltaista juonta ja myös henkilöhahmoja ehkä turhankin monessa kirjassa. Jos tulee déjà vu -fiilis lukiessa, niin se onkin merkki itselleni, että on syytä siirtyä muihin kirjailijoihin.  

   

   

 

 

  

 

     

Sinun tähtesi täällä ja kirja-arviointiasiaa

Aluksi pari ilmoitusasiaa: Aion ottaa blogissani käyttöön uuden tavan arvioida kirjoja. Sen nimi on CAWPILE ja sen on kehittänyt G Book Roast -Youtube-kanavalta. Itse kuulin tästä arviointitavasta kuitenkin australialaiselta Erin Smithiltä (jos lukupäiväkirjan pitäminen kiinnostaa, niin kannattaa tarkastaa hänen Youtube-kanavansa, hän on aktiivinen postaaja ja hänen lukupäiväkirjansa on myös visuaalisesti kivan näköinen.) Minulla on ollut pitkään samanlainen tapa arvioida kirjoja; nyt kaipaan jotain uutta ja CAWPILE vaikuttaa hyvältä systeemiltä. Aion kuitenkin säilyttää rinnalla perinteisen tähtiarvostelun, mikä sopii tietokirjoille paremmin. 

Toinen asia, jonka aion omaksua itselleni Book Roast -sivustolta on readathon, siis lukumaraton. Ajattelin tehdä sen ensin pari kertaa vuodessa, mutta jos innostun asiasta niin tulevaisuudessa ehkä useamminkin.   

Heinäkuun alussa kuuntelin Jenni Haukion kirjan Sinun tähtesi täällä. Kirja on mielestäni tekijänsä näköinen, hillitty ja hallittu. Tätä kirjoittaessani USA:ssa on kohta jännittävät ajat käsillä presidentinvaalien takia, ja loanheitto vain yltyy. Tyyliin tottumaton suomalainen ei voi muuta kuin hämmästellä miten jenkkilässä vaalit hoidetaan. Henkilökohtaisuuksiin meneminen tietysti tekee vaalien seuraamisesta jännittävämpää, mutta olen itse niin perinteinen, että minulle suomalainen tyyli sopii paremmin. 

Jenni Haukio ylistää kirjassaan vuolaasti sotaveteraaneja ja aiheelle on omistettu suuri osa kirjan alusta. Vaikka en voi kylliksi tuoda esiin omaa arvotustani veteraaneja kohtaan, minulle kirjan muut osiot olivat mielenkiintoisempia. 

Presidentin puolisona Jenni Haukiota voi mielestäni parhaiten luonnehtia sanalla omistautunut. Olipa kyse sitten Kultarannan muotopuutarhan taideteoksesta tai turkistarhauksesta, hän on tuonut omia näkemyksiään ja mielipiteitä esille pontevasti, mutta tavalla joka kuitenkin sopii hänen asemaansa. 

Lennulle on tietysti omistettu osuutensa kirjasta. Koiralemmikki tuokin mielestäni presidentin jollain tavalla lähemmäksi kansaa, ja varsinkin Lennu sai osakseen myös kansainvälistä huomiota. Joka tapauksessa kirjan lukijalle (kuuntelijalle) tulee selväksi, että Lennu on ollut Jenni Haukiolle äärimmäisen tärkeä, jopa paras ystävä. Oman poikansa elämän  Jenni on rajannut pois kirjasta epäilemättä tarkoituksella. 

Jenni Haukion Sinun tähtesi täällä ei ole (onneksi) mikään paljastuskirja, vaan pikemminkin eräänlainen testamentti hänen työnsä jatkajalle ja Suomen kansalle. Annoin kirjalle Goodreadsissa neljä tähteä.  

 

     

   

Koti kulttuurien välissä ja pari muuta kirjaa

Teen nyt poikkeuksellisesti yhden tekstin kolmesta kirjasta, jotka olen kuunnellut hiljattain, ja jotka käsittelevät samaa teemaa. Miksei suomen kielessä ole sanaa poikkikulttuurinen, kun on kerran poikkitaiteellinen tai poikkitieteellinen? Sillä tuo sana poikkikulttuurinen kuvaisi parhaiten tämän tekstin teemaa. Kuuntelin siihen seuraavat kirjat: Jussi Konttinen: Siperia, Satu Rämö: Talo maailman reunalla ja Lotta-Sofia Saahko: Koti kulttuurien välissä

Näistä ehkä parhaiten mieleen jäi viimeksi mainittu. Lotta-Sofia Saahkosta en tiennyt alun perin muuta kuin Lotta ja pappa -Youtube videot, jotka eivät ole minulle tuttuja, mutta joita äitini kuunteli innokkaasti lockdownin aikana. 

Kirjojen juonesta on aina vaikea kirjoittaa ilman spoilereita; siksi sanon vain, että kirjassa Lotta pohtii lapsuuttaan ja nuoruuttaan Saksassa ja Kiinassa. Kirja kuitenkin herätti minussa paljon ajatuksia, joita koetan syväluodata seuraavassa.

Olin itse luultavasti poikkeuksellisen itsenäinen nuorena; lensin esimerkiksi Atlantin yli ja takaisin yksin ja alle 15-vuotiaana. Siksi aloin kirjan edetessä ihmetellä yhä enemmän kirjan päähenkilön lapsellisuutta. Taidan itse muistuttaa enemmän Lotan siskoa Liinaa.  Kuitenkin luettuani kirjan loppuun tunsin ymmärtäväni miksi Lotta käyttäytyi niin kuin käyttäytyi. Kirjan lopussa on nimittäin erittäin valaiseva tekstipätkä third culture kid -ilmiöstä. Aiheesta on kirjoittanut ainakin Ruth Useem. 

Lotta-Sofia Saahkon kirja kannattaa lukea jos kokee olevansa "third culture kid", mutta minä suosittelen sitä kaikille kulttuurien vuorovaikutuksesta kiinnostuneille.   

Sitten sanon vielä tämän, silläkin uhalla, että joku tästä mielensä pahoittaa: Kaveripiirissäni on aina oltu suvaitsevaisia erilaisia lasten kasvatustapoja kohtaan. Esimerkiksi eräässä työpaikassa työtoverini mies oli pitkään rauhanturvaajana Afganistanissa. Tällainen tilanne aiheuttaa tietysti perheelle monenlaisia haasteita, mutta se ei todellakaan välittömästi (kuten tiedän joidenkin ajattelevan) aiheuta lapsille murheellista lapsuutta.      

Talo maailman reunalla- kirjaa mainostettiin lauseella "jotain ihan muuta kuin vuosi Provencessa". En ole viimeksi mainittua kirjaa lukenutkaan, vaikka se hyllyssäni onkin. Tämän kirjan parissa todella viihdyin. En ole lukenut Rämön dekkareita, mutta otan ne lukulistalleni ihan pelkästään tämän kirjan perusteella. Kirjassa kulttuurien välisyyttä kuvataan hyvin eri tavalla kuin Saahkon kirjassa. Tässä kirjassa ulkomaille muutto tuntuu eniten koko perheen projektilta. 

Sen sijaan Jussi Konttisen kirjassa Siperia tuntuu olevan päähenkilön oma projekti, jota perhe vain myötäilee. Siksi en ehkä viehättynyt tästä kirjasta niin paljon. Se on kuitenkin lukemisen / kuuntelemisen arvoinen.   

 

Lemmenjoen legenda

Noin kymmenen vuotta sitten olin ystävieni kanssa melomassa Lemmenjoella. Viikon reissuun kuului melomista ylä- ja alavirtaan, koskenlaskua, kanoottien kantamista niissä paikoissa missä joki virtasi vuolaasti, vaellusta, tuntureille (Morgam-Viibus ja Joenkielinen) kiipeämistä, uimista joessa, sekä tietenkin retkimuonan syömistä. Juhlin jopa 30-vuotissynttäreitäni siellä, mikä ei ollut lainkaan hassumpi tapa juhlistaa tuollaista elämän merkkipaalua. Jostain luonnonoikusta johtuen tuona kesänä heinäkuun loppu oli Lemmenjoella myös todella kuuma, taidettiin hipoa 30 astetta. Pidän tuota reissua edelleen yhtenä parhaista matkoistani, mukaan lukien ulkomaan matkat. 

Lemmenjoella kuulin ensimmäistä kertaa tarinan hollantilaisesta Petronellasta, joka oli tullut Suomeen vuoden 1950 tienoilla ja päätynyt lopulta Lemmenjoelle "kultaryntäyksen" aikaan. Sitten tarina unohtui minulta vuosikymmeneksi, mutta viimeksi kirjastossa silmiin osui kirja Balladi kauniista Petronellasta, Lemmenjoen legenda ja muistin heti tuon Lemmenjoella kuulemani kertomuksen. 

Kirja on asiallisesti kirjoitettu, mutta koska kirja on historiallisesta kertomuksestaan huolimatta fiktiota, luonnollisesti kirjailija on täyttänyt aukkoja omalla mielikuvituksellaan ja onnistunut siinä mielestäni hyvin. Petronellan mukaan on nimetty Lemmenjoen tienoilla sijaitsevat Petronellan kukkulat. Ulkomaalaisen naisen mukaan ei liene nimetty muita kukkuloita Suomessa, mikä kuvastaa henkilöhahmon merkitystä aikakautensa ihmisille ja erityisesti kullankaivajille. Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 14: Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta. Kolme tähteä.