Olen aina ollut kiinnostunut filosofiasta. Siksi onkin hieman yllättävää, että Sofian maailma löysi tiensä kirjahyllyyni vasta 25 vuotta sen jälkeen kun kirja julkaistiin suomeksi. Kirjahan on suunnattu nuorille, mutta halusin silti lukea järkäleen (lähes 600 sivua), koska tämä taisi olla yksi 90-luvun puhutuimmista nuorten kirjoista ennen vaikkapa Harry Pottereita. Kirja kertoo 15-vuotiaasta norjalaistytöstä, joka päätyy opiskelemaan filosofiaa salaperäisen opettajansa johdolla. En nyt puutu kirjan kehyskertomukseen sen enempää, koska tätä kirjaa ei ole kirjoitettu kuten tavallista romaania, eikä juoni ole sen tärkeintä antia.
Sen sijaan Sofian maailma on eräänlainen tietokirjan ja romaanin risteytys, tutkielma länsimaisen filosofian historiasta. Miettiä voi, miksi joukossa ei ole lainkaan esimerkiksi itämaisia filosofeja ja heidän teorioitaan.
Kirjassa on kuitenkin monenlaisia ansioita. Yksi niistä on se, että kirjailija on sanonut sanottavansa varsin kattavasti, mutta silti tiiviisti. Jokaisesta kirjassa esitellystä filosofista olisi epäilemättä saanut oman teoksensa, joten Sofian maailmassa on vain pääteesit jokaiselta. Tämä on ymmärrettävää. Mitä kirjasta pitäisi sitten muistaa luettuaan sen? Ei varmaankaan yleistietoa filosofien syntymä- ja kuolinvuosista. Ennemminkin kirja toimii ruokahalun herättäjänä. Kenestä filosofista sinä haluaisit tietää enemmän?
Joitakin omia huomioitani:
Soren Kierkegaardin mukaan on olemassa kolme elämisen tasoa: esteettinen, eettinen ja uskonnollinen. Tuntematta Kierkegaardin teorioita tarkemmin minusta on hieman kummallista että hän pitää esteettistä ja eettistä sekä esteettistä ja uskonnollista tasoa toisensa poissulkevina. Eikö esimerkiksi ortodoksinen uskonto vaali esteettisiä arvoja kirkkotaiteessaan?
Toiseksi Karl Marx sai minut pohdiskelemaan tasa-arvon käsitettä: haluaisin uskoa, että kaikki ihmiset syntyvät samanarvoisina (joku sosiologi saattaa tietysti kiistää tämänkin). Mutta onko oikein, että kaikki saavat saman riippumatta siitä, mitä ovat tehneet sen eteen? Oletetaan, että sinulla on mansikkapelto, joka tuottaa paljon mansikoita joka kesä. Tiedän kokemuksesta, että mansikoiden poimiminen on erityisen rankkaa työtä. Oletetaan myös, että oma toimeentulosi riippuu noista mansikoista. Entäpä, jos naapurisi pelto ei ole tuottanut yhtään mansikoita koko kesänä? Annatko omat mansikkasi hänelle? Entä jos tiedossa olisi, että naapurisi pelto on huonoa maata, joka ei edes potentiaalisesti tuota niin paljon kuin omasi? Tai, entä jos hänen peltonsa on hyvä, mutta hän onkin ollut vain laiska?
Monet tuntevat varmasti Darwinin teorian luonnonvalinnasta. Entä jos laajennetaan hänen teoriansa koskemaan myös ihmislajia? Minua hämmästyttää se, että Jostein Gaarder näyttää suosivan samaan aikaan sekä luonnonvalinta-teoriaa (vahvimmat selviävät), että marxistista näkemystä, että heikommassa asemassa olevia pitää auttaa? Eikö tässä ole ristiriita? Tämä jääköön jokaisen lukijan omaan pohdintaan. Itse haluan vain nostaa esiin kysymyksiä.
What is a friend?
A single soul dwelling in two bodies.
-Aristoteles
Liityin äskettäin äänikirjojen kuuntelijoiden joukkoon. Ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Michelle Obaman Minun tarinani, ja olen ottanut tavaksi kuunnella yhden luvun aina aamuisin. En ole sen kaltainen kuuntelija, että tuntisin tarvetta käydä läpi mahdollisimman monta kirjaa mahdollisimman lyhyessä ajassa, vaan minusta on mukava makustella kirjan tarjoamia ajatuksia, joskus hyvinkin kauan.
Minun oli tarkoitus arvioida Michelle Obaman kirjaa blogissani kuunneltuani sen loppuun, mutta nyt kuunneltuani 30 % kirjasta minun on PAKKO hehkuttaa sitä täällä. Olin toki kuullut ylistävät arviot kirjasta, mutta en uskaltanut odottaa paljon, sillä monesti käy niin, että jos muodostaa jostain kirjasta hyvän vaikutelman ennen kuin on lukenut sen itse, saattaa pettyä. Michelle Obama ei petä.
Kirjassa on monia ansioita; se on selkeä ja perinpohjainen, jopa yksityiskohtainen. Olen todennut täälläkin, että elämäkerrat joskus jäävät minulta kesken nykyään sen takia, että ne ovat lähes piinallisen yksityiskohtaisia. Tässä kirjassa se ei kuitenkaan häiritse lainkaan. Lisäksi pidän kirjan lukijan äänestä ja lukutavasta: se on selkeä ja rauhallinen.
Kaikki ylläoleva on totta, mutta se ei kuitenkaan ole syy siihen, että päätin tänään kirjoittaa blogiini kirjasta. Syy on se, että kahteenkymmeneen vuoteen mikään kirja ei ole liikuttanut minua kyyneliin asti. Michelle Obama onnistui siinä, ja samalla hän onnistui samastuttamaan minut tarinaansa, yllättävästikin. Hän nimittäin kertoi syöpään kuolleesta ystävästään tavalla joka toi mieleeni edesmenneen hyvän ystäväni Raizan. Tuntui kuin olisin palannut ajassa taaksepäin, niin koskettava oli tuo kuvaus. Odotan mielenkiinnolla minkälaisia ajatuksia loppu kirjasta tarjoaa.
Sain juuri kuunneltua loppuun Michelle Obaman elämäkerrallisen teoksen Minun tarinani. Tulen käsittelemään aihetta vielä tulevassa blogitekstissä, jossa vertaan Michellen tietä Yhdysvaltain ensimmäiseksi naiseksi Iso-Britannian kuningatar Elizabethin elämään. Tämä teksti ei niinkään käsittele kirjaa, vaan sen pohjalta kummunneita ajatuksiani.
Minulla ja Michelle Obamalla on (ainakin) yksi yhteinen piirre: Emme ole poliittisia ihmisiä. Toistan sen: emme ole poliittisia ihmisiä. Yksinkertainen lause, mutta se tuntuu olevan vaikea ymmärtää joskus. Minusta puoluepolitiikka on pahimmillaan lapsellista kinastelua juupas-eipäs tyyliin.
Nyt joku tietysti vetää tästä sen johtopäätöksen, että vastustan demokratiaa. Se ei pidä paikkaansa. Minusta demokratia on kaikista mahdollisista yhteiskuntajärjestyksistä vähiten huono ja siksi puolustan sitä. En liioin vastusta monipuoluejärjestelmää, enkä edes Yhdysvaltain kaltaista kaksipuoluejärjestelmää. Äänestysoikeus on nimenomaan oikeus, ei velvollisuus, jona jotkut ihmiset sen kokevat. Yritän aina muistaa, että se ei ole itsestäänselvyys. Silti minulle on usean kerran käynyt niin, että olen äänestyskopissa raapustanut lappuun numeron perehtymättä kovin perusteellisesti kyseiseen ehdokkaaseen ja hänen mielipiteisiinsä. Minusta ihmisellä ei myöskään tarvitse olla mielipidettä joka asiasta, mikä monimutkaisessa maailmassa olisikin mahdotonta.
Syyskuun 11. päivän järkyttävien terrori-iskujen jälkeen Yhdysvaltain presidentti George Bush ilmoitti, että kaikkien tulisi valita puoli taistelussa terrorismia vastaan. En tietenkään sympatiseeraa niitä ihmishirviöitä, jotka suunnittelevat tuollaisia iskuja. Mutta koko arabimaailman demonisoiminen sen takia oli aivan turhaa.
Olen koko ikäni vierastanut vastakkainasettelua. Kasvoin kodissa, jossa arvostettiin erilaisia mielipiteitä. Kun lähdin opiskelemaan Helsinkiin, ajauduin toimimaan ylioppilaskuntien kehitysyhteistyöprojekteissa. Silloinen visioni oli että jonain päivänä ei olisi enää kehitysmaita ja teollisuusmaita ja se on edelleen mielestäni tavoittelemisen arvoinen. Kuitenkin tapasin projektien puitteissa myös todella idealistisia, (omasta mielestäni) lähes fanaattisia ihmisiä. Tätä fanatismia, ns. yhden asian ajamista en aina ymmärtänyt. Yhteiskunta on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. En myöskään näe mitään pahaa siinä että kehitysmaiden ihmisten asioiden ajamisen lisäksi tuetaan oman maan apua tarvitsevia. Oman opinahjoni, silloisen kauppakorkeakoulun tukemiskohde oli sotaveteraanien hoitokoti. Miksi kehitysmaiden kansalaisilla olisi etuoikeus tukeen?
Suhteellinen köyhyys voi olla jopa pahempaa kuin absoluuttinen köyhyys. Tämän opin opiskellessani Japanissa. Kerran keskustelin ystäväni, egyptiläisen kansainvälisten suhteiden opiskelijan kanssa siitä miksi Suomessa tehdään paljon itsemurhia verrattuna hänen maahansa. Ehdotin selitykseksi, että ehkä Egyptissä köyhät ihmiset saavat lohtua toisistaan. Suomessa taas täytyy olla todella huono tuuri, jos on pudonnut kaikkien yhteiskunnan turvaverkkojen läpi ja sen takia masentuneet suomalaiset tuntevat ehkä enemmän yksinäisyyttä ongelmineen kuin egyptiläiset.
Arvostan ihmisiä joilla on visio, ja sen lisäksi voimaa ja rohkeutta ajaa sen vision toteutumista. Mutta se ei tarkoita että minun mielestäni kaikilla ihmisillä pitäisi olla visio. Minusta ihmisen tekoja pitäisi arvostaa oikeassa mittakaavassa hänen arvoihinsa nähden. Joskus on "jalompaa" (en keksi muutakaan sanaa) tinkiä joskus omista periaatteistaan toisten hyväksi ja tehdä kompromisseja kuin se, että saa aina asiat menemään oman mielensä mukaan, olivatpa ihmisen periaatteet kuinka jaloja tahansa. Toki periksi antava osapuoli ei saa aina olla sama, se synnyttää katkeruutta.
Tästä näkökulmasta ei ole siis ihme, että Michelle Obaman kansanomainen ja ihmisläheinen tyyli ja vaatimattomatkin tavoitteet vetosivat minuun todella paljon.
Lopuksi haluan siteerata Tina Turnerin kappaletta "I don't wanna fight".
I don't care who's wrong or right
I don't really want to fight no more (too much talking babe)
Let's sleep on it tonight
I don't really want to fight no more
This is time for letting go
Saaristolaiselämää kirjan kansissa
Tartuin innostuneena Sally Salmisen kirjaan Katrina, koska olin lukenut ja pitänyt Myrskyluodon Maija -sarjasta sekä esimerkiksi Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkitusta kirjasta Jää. Katrina on unohdettu helmi Suomen kirjallisuudessa ja jälkipolvet ovat pitäneet sitä jopa Nobel-palkinnon arvoisena. Viime aikoina se on ollut pinnalla Juha Hurmeen tekemän uuden käännöksen takia, joka on varmasti hyvä. Minä luin vanhan, Aukusti Simojoen käännöksen, joka on mainio sekin.
Kirja todella muistuttaa Blomqvistin ja Lundbergin kirjoja tyylillisesti, mutta se on tematiikaltaan ehkä hieman laajempi. Nyt kun vertaan tätä kirjaa muihin Helmet-haasteeseen tänä vuonna lukemiini kirjoihin, niin huomaan, että olen näköjään sattumalta valinnut useita kirjoja, jotka kuvaavat köyhyyttä. Köyhyyttähän on tietysti monenlaista, mutta Katrinassa korostuu absoluuttisen köyhyyden lisäksi myös suhteellinen köyhyys ja yhteiskunnallinen epätasa-arvo, jonka nostaisinkin yhdeksi teoksen pääteemoista. Kun Katrinalle tarjotaan lahjaksi lehmää, hän suuttuu, koska haluaa ansaita kaiken omistamansa. Tuohon kirjan kohtaan samaistuin itse helposti. Toiseksi, teos on erittäin hyvä ulkopuolisuuden kuvaus. Katrina saapuu saaristoon Pohjanmaalta ja esimerkiksi hänen puhetapansa on jatkuvasti saarelaisten hampaissa.
Katrinan mies Johan on huomattavasti Katrinaa heikompi hahmo; tämä kirja on kuvaus voimakkaasta naisesta, joka on oman onnensa seppä, mutta kaipaa silti silloin tällöin tasavertaista parisuhdetta. Olen kirjoittanut Commonplace Bookiini ylös Katrinan ajatuksen: "Aina voimakkaampi, aina se, jonka on rohkaistava." Silti Katrina ja Johan saavat turvaa toisistaan; koruton saaristolaiselämä aivan kuin hitsaa heidät yhteen. Pidin myrskykuvausta, jossa Katrina ja Johan haaksirikkoutuvat saarelle yhtenä kirjan voimakkaimmista kohtauksista. Katrina-hahmon elämänviisaus on luonteeltaan käytännöllistä ja anteeksiantavaa.
Miljöön kuvaus on erinomaista, ja saariston karu kauneus piirtyy vaivattomasti lukijan silmiin. Kiersin itse Ahvenanmaan saaristoa pyörällä joitain vuosia sitten ja täytyy sanoa, että se oli aivan upea kokemus. Suosittelenkin varsinkin vierailemaan Kökarissa, jos kiinnostaa ottaa selvää, minkälainen ympäristö on toiminut Katrinan ja muiden mainitsemieni kirjojen innoittajana. Sijoitan tämän kirjan haasteen kohtaan 16: Kirjan luvuilla on nimet.
Viimeisiä sivuja lukiessa meni roska silmään. Viisi tähteä.
"Alaska ei muovaa luonnetta vaan paljastaa sen."
-Kristin Hannah, Alaskan taivaan alla
Rippikoulukesänäni vanhempani lähettivät minut Kanadaan sukulaisten luokse viettämään kesälomaa. Tämä matka oli minulle valtava seikkailu, sillä en ollut matkustanut aiemmin ilman perhettäni. Valtaosan noista kahdesta viikosta vietin Kanadan läntisimmässä territoriossa, British Columbiassa, jonka henkeäsalpaavaan kauneuteen rakastuin välittömästi. Kristin Hannahin kirja Alaskan taivaan alla on ylistyslaulu Alaskan kauneudelle, ja vaikka en aivan Alaskassa asti olekaan käynyt, uskon että ymmärrän mistä kirjailija puhuu.
Jotkut kirjat vain paranevat loppua kohti. Alaskan taivaan alla laajenee vähitellen ympäristön kuvauksesta monitahoiseksi erilaisten teemojen kuvakudokseksi; joista poimittakoon esimerkiksi feminismi (minulle tuli mieleen Thelma ja Louise -elokuva) ja sodan vaikutus ihmiseen (viime aikoina olen pohtinut varsinkin sodan ylisukupolvisia vaikutuksia, vaikka tämä kirja ei niistä varsinaisesti kerrokaan).
Lyhyesti sanottuna kirja kertoo perheestä, joka muuttaa Alaskaan. Vietnamin sodan traumatisoima isä koettaa opettaa tyttärelleen selviytymiskeinoja (joihin kuuluu kummallisia riittejä, kuten ammutun jäniksen sydämen syöminen). Isä varustaa perhettään ydinsodan varalle, joka tuntuu ainakin minusta lukijana mielipuoliselta. Olin itse kovin pieni kylmän sodan aikana, joten tuollainen "varautuminen pahimpaan" on jotenkin minun käsityskykyni ulottumattomissa, vaikka Euroopassa parhaillaan onkin sota. Vähitellen perheen isä lipuu pois reaalimaailmasta; hän rupeaa rakentamaan muuria tonttinsa ympärille, haastaa riitaa kyläläisten kanssa ja ajautuu käyttämään yhä raaempaa väkivaltaa perheeseensä.
Uskon, että suomalaisena lukijana minulla on jonkinlainen ymmärrys siitä, millaista elämä Alaskassa on ollut. (Muistan yhä kun tulipalopakkastalvena 1998-99 ranskalainen kämppäkaverini oli aivan sokissa siitä, että Lapissa huolehdittiin enemmän kotieläinten, kuin ihmisten pärjäämisestä :) Ylimääräisenä sokerina pohjalla kirjassa on voimakas mieshahmo Tom Walker, johon olin pikkuisen ihastunut. (Myönnän, että tuollaiset pelastajahahmot ovat heikkouteni:)
Kirjan loppu on minusta mukavan todellisen makuinen; toivottomat romantikot eivät pety, mutta myöskään realistit eivät saa yliannosta siirappia.
Erittäin vaikuttava kirja. Jos Katriina nosti silmiini kyyneleet, niin teki myös tämä teos. Viisi tähteä. Sijoitan tämän Helmet-haasteen kohtaan 30, joku muuttaa uuteen maahan. Vaikka Alaska kuuluukin Yhdysvaltoihin, niin se on niin erilainen, että minusta ainakin tuon haastekohdan henki, jos ei kirjain, toteutuu tässä kirjassa.
A. A. Milne: Nalle Puh; Nalle Puh rakentaa talon
Tämä kirja menee kohtaan 21: Kirja liittyy lapsuuteesi. Mietin, että olisin voinut valita tähän kohtaan jonkun "aikuisenkin" kirjan, kuten vaikka Tsernobylistä nousee rukous (koska Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus on Kekkosen hautajaisten lisäksi ainoa uutinen minkä muistan 1980-luvulta), joka kyllä on myös TBR-listallani. Mutta sitten ajattelin, että Nalle Puh on ihan tarpeeksi syvällinen kirja tähän kohtaan. Nalle Puh tuli minulle sarjakuvana lapsena, mutta vasta luettuani kirjan haasteeseen tajusin, miten hienot keskenään erilaiset hahmot tarinoissa on. Joskus lukiessa jotain kirjaa häiritsee kun jotain hahmoa kuvataan vaikka rohkeaksi, vaikkei hahmo tee mitään rohkeaa. Tätä ongelmaa ei Nalle Puhissa ole: Puh on "yksinkertainen", Pöllö viisas, Ihaa pessimistinen jne.
Sally Rooney: Normal People
Normaali (yhteiskuntatieteissä) Wikipedian mukaan: normien mukainen käyttäytyminen
Luin tämän englanniksi, mikä oli hyvä valinta, sillä olen nähnyt TV-sarjan kaksi kertaa, joten lukiessa oli mahdollista keskittyä juonen (joka sekin on kyllä hyvä) sijasta kirjan kieleen. Kielestä nostaisin esiin erityisesti Mariannen ja Connellin välisen dialogin, joka on minusta erityisen taidokkaasti rakennettu. Joskus vuosia sitten telkkarista tuli sarja "Terapiassa", jonka vaikuttavuus perustui pitkälti dialogin nasevuuteen. Minusta parasta keskustelua tv-sarjassa tai kirjassa ylipäätään ei ole sellainen, missä kaikki repliikit on mietitty tarkasti etukäteen, vaan aitouden tunne syntyy illuusiosta, että dialogi kehittyy, kuten todellisuudessakin, keskustelun myötä.
Pohdiskelin pitkään, mitä kirjailija on tarkoittanut kirjan nimellä. Viittaako hän siihen, että kirjan päähenkilöt ovat hänen mielestään normaaleja vai eivät ole? Jätän tämän jokaisen lukijan pohdittavaksi. Hiukan ongelmalliseksi ja kulttuurisidonnaiseksi asiaksi koen sen, että kirjassa mietitään niin paljon., kuka saa minkäkin stipendin ym. Stipendin saaminen toki lämmittää aina, mutta vasta lukiessani kirjaa tajusin, että se on monissa maissa todella tärkeää, jotta varattomampi pystyy opiskelemaan. Täällä Suomessa elämme omassa kuplassamme, missä ainakin teoriassa on mahdollista pärjätä omilla ansioillaan elämässä.
Kirjailija on valinnut tarinan aikamuodoksi preesensin, joka saattaa karkottaa jotkut lukijat. Imperfektiä on kyllä käytetty joissain takaumissa. Minusta preesens on hyvä valinta tähän kirjaan, se tuo tarinan lähemmäksi lukijaa. Toinen kerronnallinen valinta on se, että esimerkiksi henkilöiden ulkonäkö ja heidän tekemisensä on kuvattu välillä jopa piinallisen tarkasti, ikään kuin oltaisiin keskellä mindfulness-harjoitusta. Tämä kirja on yksi niistä harvoista, joista tehdystä TV-sarjasta olen pitänyt yhtä paljon kuin kirjasta. Tämä saattaa johtua siitä, että sarja on pysynyt hyvin uskollisena kirjalle.
Olen miettinyt minkälaista Mariannen kaltaisen henkilön elämä olisi todellisuudessa; miksi hänestä ei ehkä pidettäisi. Luulen, että yksi syy saattaa olla hänen viileän tyyni suhtautumisensa moniin asioihin. Toisaalta ihailen sitä, mutta toisaalta minun tekisi lukijana mieli välillä ravistella häntä, saada hänet reagoimaan. Toisaalta, jos on pitkään ottanut elämässä sen roolin, ettei hätkähdä mistään, voi olla vaikeaa teeskennellä muutakaan.
Mariannen ja Connellin suhde on tietysti erittäin kompleksinen, ja osaltaan kirjan vetovoima perustuu juuri siihen. Täysin tasaisesta ja seesteisestä elämästä tuskin (kiinnostavaa) kirjaa saisikaan. Syy tähän suhteen ongelmallisuuteen on tietysti vallan epätasapaino heidän välillään. Välillä kadehdin Mariannen "tekisin kaiken puolestasi" -rakkautta, välillä se taas järkytti minua. Erityisesti hänen suhteensa ruotsalaiseen valokuvaajaan oli aika epämiellyttävää luettavaa, minulle tuli mieleen eräänlainen "Fifty Shades of Greyn" siloteltu muoto, sillä poikkeuksella, että Anastasian ja Christianin suhde on mielestäni ensisijaisesti eräänlaista peliä, kun taas Mariannen luonteessa on oikeasti piirre, alistuvuus, joka tuntuu järkyttävän minua jollain tavalla. Jostain syystä kirjassa on mielestäni hieman alakuloinen pohjavire, joka mietitytti minua sen verran, että pitkään arvelin antavani kirjalle neljä tähteä. Luettuani kirjan loppuun annan kuitenkin viisi tähteä, erityisesti elämänmakuisuudesta. Sijoitan tämän haasteen kohtaan 11: Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä. Muihinkin kohtiin kirja sopisi kyllä.
Alkuvuodesta luin useamman kirjan, jotka kertovat köyhyydestä. Nyt olen lukenut lähes peräkkäin kaksi toiseutta ja ulkopuolisuutta käsittelevää kirjaa: Normal People ja Rottien pyhimys.
Ensin kuitenkin muutama sana Rottien pyhimyksen kirjoitustyylistä. Anneli Kannolla on ehdottomasti omaperäinen kirjoitustyyli ja rikas sanavarasto. Teos sijoittuu 1500-luvulle ja ainakin kuvittelen, että hänen tyylinsä on myös ajan hengen mukainen. Mutta: minulle tuotti hieman vaikeuksia kirjan pilkuttomuus. En ole itse mikään kielipoliisi enkä takerru pikkuseikkoihin. Rottien pyhimyksessä pilkuttomuus on tietenkin tyylivalinta ja se Kannolle sallittakoon. Saman valinnan on tehnyt esimerkiksi Karin Smirnoff kirjassaan Lähdin veljen luo (oletan että hänen koko kirjasarjansa noudattaa samaa tyyliä, en ole muita hänen kirjojaan lukenut). Tämä tyyli, jossa koko kirja on ikään kuin tajunnan virtaa tuntuu siis olevan tällä hetkellä suosittu. Silti olisin joissain kohdissa Rottien pyhimystä toivonut hieman selkeämpää kieltä.
Rottien pyhimyksessä lukija saa arvuutella lähes loppuun asti mihin kirjan nimi viittaa. En kuitenkaan paljasta asiaa tässä ja pilaa lukukokemusta.
Sanonnan mukaan kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. En tiedä miltä aikakaudelta sanonta on, mutta Rottien pyhimys varmastikin kuvaa aikaa, jolloin kuvat olivat tärkeämpiä kuin teksti tavallisille ihmisille - eiväthän he usein edes osanneet lukea. En ole itse uskonnollinen ihminen, mutta voin ymmärtää, että raamattu on valtava inspiraation lähde kuvataiteilijalle. Muistan, että omat uskonnon vihkoni ala-asteelta olivat täynnä piirroksiani.
Kuten sanottu, Rottien Pyhimys on (myös) kertomus ulkopuolisuudesta. Pelliina-niminen tyttö, jota pitäjässä kaikki vieroksuvat, kutsutaan piirustustaitonsa takia auttamaan kirkkomaalareita. Hänen ulkopuolisuutensa on kuitenkin hyvin eri tavalla kuvattu kuin Normal People -kirjan Mariannen. Toki kirjat sijoittuvat jo lähtökohtaisesti aivan eri aikakausille, mutta asiassa on muutakin. Siinä missä Marianne kuvataan erittäin intellektuelliksi, Pelliinasta kirjailija on tehnyt yksinkertaisen, jopa lapsenomaisen hahmon. Myös Rottien pyhimyksen rakkaustarina on hyvin mutkaton, eikä millään muotoa kompleksinen tai monimutkainen.
Olisi mielenkiintoista nähdä Hattulan kirkon seinämaalaukset todellisuudessa. Annan kirjalle 4 tähteä ja sijoitan sen haasteen kohtaan 1: Kirjassa on faktaa ja fiktiota eli tosiasioita ja mielikuvitusta.
Noin kymmenen vuotta sitten olin ystävieni kanssa melomassa Lemmenjoella. Viikon reissuun kuului melomista ylä- ja alavirtaan, koskenlaskua, kanoottien kantamista niissä paikoissa missä joki virtasi vuolaasti, vaellusta, tuntureille (Morgam-Viibus ja Joenkielinen) kiipeämistä, uimista joessa, sekä tietenkin retkimuonan syömistä. Juhlin jopa 30-vuotissynttäreitäni siellä, mikä ei ollut lainkaan hassumpi tapa juhlistaa tuollaista elämän merkkipaalua. Jostain luonnonoikusta johtuen tuona kesänä heinäkuun loppu oli Lemmenjoella myös todella kuuma, taidettiin hipoa 30 astetta. Pidän tuota reissua edelleen yhtenä parhaista matkoistani, mukaan lukien ulkomaan matkat.
Lemmenjoella kuulin ensimmäistä kertaa tarinan hollantilaisesta Petronellasta, joka oli tullut Suomeen vuoden 1950 tienoilla ja päätynyt lopulta Lemmenjoelle "kultaryntäyksen" aikaan. Sitten tarina unohtui minulta vuosikymmeneksi, mutta viimeksi kirjastossa silmiin osui kirja Balladi kauniista Petronellasta, Lemmenjoen legenda ja muistin heti tuon Lemmenjoella kuulemani kertomuksen.
Kirja on asiallisesti kirjoitettu, mutta koska kirja on historiallisesta kertomuksestaan huolimatta fiktiota, luonnollisesti kirjailija on täyttänyt aukkoja omalla mielikuvituksellaan ja onnistunut siinä mielestäni hyvin. Petronellan mukaan on nimetty Lemmenjoen tienoilla sijaitsevat Petronellan kukkulat. Ulkomaalaisen naisen mukaan ei liene nimetty muita kukkuloita Suomessa, mikä kuvastaa henkilöhahmon merkitystä aikakautensa ihmisille ja erityisesti kullankaivajille. Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 14: Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta. Kolme tähteä.
Yksi Helmet-haastetavoitteistani tänä vuonna oli lukea enemmän viihdekirjallisuutta. Enni Mustosen kirja Paimentyttö menee mainiosti tähän kategoriaan. Kirja yllätti minut positiivisesti. Olin kuvitellut sen kovin kevyeksi sisällöltään, mutta se olikin todella kiinnostava ja haluaisin myös sanoa että koukuttava, vaikka inhoan tuota sanaa, koska se on niin kulunut tapa kuvailla kirjaa. Tätä sarjaa tulen lukemaan lisää.
Tänä vuonna lukemistani kirjoista parhaiten Paimentyttö vertautuu ehkä Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -kirjaan. Mielestäni ei ole mielekästä verrata viihdekirjallisuutta ja ns. taidekirjallisuutta keskenään, koska niillä on eri tavoitteet. Sekä Mustonen että Riley ansaitsevat historian tuntemuksesta kiitettävän arvosanan. Riley on kirjoittajana ehkä enemmän seikkailuhenkinen, kun taas Mustonen on parhaimmillaan jokapäiväisen ja arkisen elämän kuvauksessa, koski se sitten ylä- tai alaluokkaisia ihmisä.
Koska minulla ei ole opintoja kirjallisuustieteestä, perustan havaintoni taide- ja viihdekirjallisuuden eroista omiin kokemuksiini lukijana. Vilkaisin kuitenkin joitakin määritelmiä googlesta. Huomioni kiinnitti lause, jonka mukaan taidekirjallisuus olisi aatteellista, toisin kuin viihdekirjallisuus. On totta, että esimerkiksi Mustosen kirjassa ei mielestäni ollut havaittavissa poliittista aatteellisuutta. Se ei välttämättä ole huono asia. Omalta kohdaltani voin sanoa, että aatteelllisten kirjojen kohdalla nautin eniten sellaisista kirjoista, jotka kuvaavat useiden erilaisten poliittisten suuntauksien esiintymistä yhteiskunnassa, kuin sellaisista kirjoista, jotka on selkeästi edustavat jotain tiettyä poliittista agendaa.
Sitten se ruotsin kieli, joten kirjassa esiintyy paljon. Veikkaan, että se karkottaa osan lukijoista. Hyvällä lukioruotsilla ymmärtää kyllä ruotsinkieliset lauseet ja jos ei ymmärrä, niin sisällön voi mielestäni päätellä helposti. En siis itse kokenut sen häiritsevän.
Kirjassa on mielenkiintoinen piirre, joka liittyy uskoakseni kirjasarjan nimeen. Päähenkilö Idan elämän käännnekohdissa hän näkee itsensä "ulkopuolelta", kuin olisi huoneen katossa. Tämä tapahtuu kaksi kertaa kirjassa ja tuntuu minusta jollain tavalla tärkeältä.
Sijoitan kirjan haasteen kohtaan 28: Kirjan päähenkilö on alla 18-vuotias. 4 tähteä.
Kuuntelin juuri loppuun Meri Valkaman kirjan Sinun, Margot, joka on ollut otsikoissa Parnasson kirjasta tekemän arvion takia. En kuitenkaan ota kantaa nyt siihen, vaan keskityn omiin havaintoihini. Tuttuun tapaan olen kirjannut juonen sijasta ylös teoksen herättämiä ajatuksia. Äänikirjassa oli lukijana Krista Kosonen, joka suoriutuu urakasta mainiosti.
Pidän kirjoista. joissa on kuvattu miljöötä tarkasti ja Sinun, Margot on juuri sellainen. Oikeastaan voisi sanoa, että Berliini on yksi kirjan päähenkilöistä.
Jos edellisessä lukemassani kirjassa aatteellisuus loisti poissaolollaan, niin Valkaman kirjassa sitä on riittämiin. Enni Mustosen Paimentyttö-kirjan kohdalla totesin, että aatteellisuuden puute ei ole välttämättä huono asia. Olen edelleen samaa mieltä. Jos kirjassa kuitenkin on aatteellisuutta, niin minusta on hyvä kuvata useita erilaisia ajatusmaailmoja, kuten esimerkiksi Missä kuljimme kerran -kirjassa Kjell Westö on mielestäni ansiokkaasti tehnyt.
Joskus ihmiset sanovat, etteivät voineet lukea jotain kirjaa, koska eivät pitäneet sen henkilöistä. Minun tekisi kovasti mieli pitää Rosasta, koska hän tavallaan on se, joka kirjassa eniten kärsii. Hän on myös ainoa kirjan henkilöistä, joka kritisoi DDR:n yhteiskuntajärjestystä. Mieleeni jäi kohtaus, jossa hän ostaa lapselleen länsimaisen barbinuken, jota ihmiset Itä-Saksassa kauhistelevat. Tämä tuntuu minusta aivan naurettavalta. Mutta: Rosasta on tehty niin rasittava (en keksi muuta sanaa) ihminen, että hänestä on vaikea pitää. Hänen miehensä Markus puolestaan ei pysty kohtaamaan hankalaa perhetilannettaan. Kirjasta saa sellaisen kuvan, että hän ei oikein pysty kohtaamaan myöskään DDR:n luhistumista. On vaikea sanoa, onko tällainen eskapismin kuvaus molemmissa asioissa ollut kirjassa tarkoituksellista. En oikein osaa samastua Markukseenkaan, en myöskään hänen rakastajattareensa Louiseen, joka jää kirjassa etäiseksi. Jäljelle jää Vilja, joka onkin ehkä helpoimmin ymmärrettävä kirjan hahmoista.
Kaiken kaikkiaan hieno kuunteluelämys, jota voi aidosti suositella. Olin kahden vaiheilla, mihin haasteen kohtaan kirjan sijoitan: kohta 15 olisi sopinut, koska haluan oikesti tietää DDR:stä lisää. Olen kuitenkin kuuntelemassa siihen kohtaan toista kirjaa, joten sijoitan Sinun, Margot -kirjan kohtaan 40: kirja kertoo maasta jota ei enää ole. Neljä tähteä. Toivottavasti oma arvioni Sinun Margot -kirjasta tekee sille oikeutta.
Pari vuotta sitten olin kirjoituskurssilla, jossa meillä oli vierailevana kirjailijana Aino Vähäpesola. En silloin ehtinyt lukea hänen kirjaansa Onnenkissa, mutta tartuin siihen nyt kiinnostuneena sijoittaakseni sen Helmet-haasteesseen. Lisäksi Edith Södergran, joka on yksi Pesolan kirjan aiheista, kiehtoo minua henkilönä.
En tiedä miksi lukeminen tökki tällä kertaa hieman: Onnenkissa on hyvin ja persoonallisella tavalla kirjoitettu. Ehkä en ollut varsinaisesti kirjan kohderyhmää; tämä olisi iskenyt paremmin 20 vuotta sitten. Siitä huolimatta löysin kirjasta lukuisia mielenkiintoisia keskustelun avauksia, erityisesti feminismistä. Myös tästä kirjasta voi sanoa, että se parani loppua kohden.
Mutta ensin pari sanaa autofiktiosta: en ole oikeastaan aikaisemmin tutustunut tähän kirjoittamisen lajiin, ja nytkin fiilikseni sitä kohtaan ovat ristiriitaiset. Toisaalta autofiktiivinen kirjoittaminen tekee kirjan kertojanäänestä omakohtaisen ja omaäänisen ja se tulee lähemmäksi lukijaa kuin esimerkiksi kirjoitettaessa yksikön kolmannessa persoonassa. Toisaalta taas tunnen itseni tirkistelijäksi, aivan kuin olisin näkymättömänä kertojan kanssa samassa tilassa.
Jäin miettimään kirjan alkua, jossa käsitellään gradun palautetilaisuutta. En oikein ymmärrä, miksi kertoja loukkaantuu siitä, että joku toinen opiskelija arvelee gradun aiheen olevan kirjoittajalle henkilökohtainen. Sehän on pelkkä toteamus. Mietin myös, olinko minä muka 20-kymppisenä noin, hmm, sanoisinko itsetietoinen (yritän välttää sanaa ylimielinen). Tietyssä määrin se kuuluu mielestäni nuoruuteen, mutta tässä kirjassa tuota besserwisserismiä oli ehkä vähän liikaa, vaikka se muistuttaakin hieman itseäni 20 vuotta sitten.
Mutta: kirjalla on monia ansioita, eikä vähäisin niistä ole se, että se herättää ajatuksia. Kuten sanottu, kaikkein eniten kiinnostuin kirjoittajan feministisistä ajatuksista. Aatetta on käsitelty useissa aikaisemmissa blogiteksteissäni. Yksi lempisanonnoistani on W. H. Audenin: If equal affection can not be, let the more loving one be me. Sanonta kääntyy hieman kankeasti suomeksi, muta Audenin ajatuksenahan on, että parisuhteen osapuolista on parempi olla se, joka välittää enemmän. Jos ajatellaan, että vaikkapa nainen on se, joka välittää enemmän, niin Vähäpesolan mukaan tällainen nainen ei voi olla feministi, koska feministit pyrkivät saamaan naisille enemmän valtaa, ja parisuhteessa se joka välittää vähemmän on yleensä vallankahvassa. Miten kiinnostava ajatus! Toki täydellisessä maailmassa itsekin preferoisin tasa-arvoista suhdetta, mutta todellisuus on useimmiten erilainen kuin ihannetilanne.
Olin itse 20-vuotiaana ahkera vaatteiden shoppailija ja varsinkin kenkiä tuli ostettua ihan liikaa. Käsittääkseni Vähäpesola on sitä mieltä, että shoppailuun verrattuna muut harrastukset ovat feministisempiä. Itse asiassa olen tästä hänen kanssaan samaa mieltä. Harvemmin miehet ostelevat vaatteita miellyttääkseen naisia (en tarkoita nyt pariskuntia). No, onneksi (ilmastonkin kannalta) ostan nykyisin huomattavasti vähemmän vaatteita. Jäin kuitenkin miettimään, eikö nainen, joka tykkää shoppailusta siis voi olla feministi. Toki on muistettava, että feminismissä, kuten muissakin aatteissa on paljon eri suuntauksia.
Haluaisin antaa kirjalle 3,5 tähteä, mutta koska annan vain kokonaisia lukuja kirjoille, niin tein tällä kertaa mielessäni hieman tavallista tarkemman vertailun. Kesti aika kauan ennen kuin pääsin tarinan imuun, ja kuten edellä on todettu en ehkä kuulu aivan kohderyhmään. Nelosta puoltaa kuitenkin se, että teoksen kieli on omaperäistä ja vaikkakin koin sen ajoittain ärsyttäväksi, se avasi uusia näköaloja edellä käsiteltyyn feminismiin. Joten menköön kiikun kaakun nelosella (huomaan, että olin aiemmin vaateliaampi lukijana). Sijoitan kirjan haasteen kohtaan 37: Kirjan kansi tai nimi saa minut hyvälle mielelle.
Tämän vuoden viimeiseksi haastekirjaksi jäänee minun osaltani Richard Powersin Ikipuut. Se on myös ylivoimaisesti haastavin tänä vuonna kuuntelemistani / lukemistani kirjoista. Toivottavasti kirjan fanit eivät nyt loukkaannu, mutta minun on pakko tunnustaa, että kuuntelukokemustani häiritsi se, että torkahtelin enemmän kuin kerran kuuntelun aikana.
En oikeastaan tiedä mitä oikein odotin tältä kirjalta. Onhan sitä hypetetty paljon ja se sai myös Pulitzer-palkinnon, joten siltä on lupa odottaa merkittävää lukukokemusta. Teoksen kieli on tietenkin oivallista, siitä en löydä kerrassaan mitään moitittavaa. Henkilögalleria sen sijaan on minusta liian runsas. Ehkäpä tämä kirja olisi ollut parempi luettuna, jolloin voi aina palata edellisiin lukuihin, jos on tarvetta tarkistaa, kenestä nyt taas olikaan kulloinkin kyse.
Vielä eilen mietin, että mitä ihmettä tästä kirjasta oikein kirjoitan blogiin. Mutta sitten sain somesta kimmokkeen, kun joku pohti, mikä oikeastaan on lukuromaani. Minusta koko termi on aika naurettava; mitä kirjoilla sitten tehdään ellei lueta?
Kirjastot.fi määrittelee lukuromaanin näin:
1) Lukuromaani-sana sopii parhaiten markkinointiin, eikä sitä ole tarvetta käyttää kirjallisuustieteellisesti
2) ”Lukuromaani ei pohdi eikä pyri ongelmallisuuteen, ei tutki elämän tarkoitusta eikä kykene tarjoamaan syvällisiä katsomuksia”
Pidän itse selkeäjuonisista kirjoista ja juuri tuo selkeän juonen puuttuminen aiheutti sen, että minun oli vaikea päästä Ikipuiden kanssa sinuiksi. Jotkut ihmiset ilmeisesti halveksivat tällaista, koska ajattelevat juonivetoisten kirjojen olevan viihteellisiä ja vähempiarvoisia. Itseäni tällainen mustavalkoisuus häiritsee, ihan kuin ei olisi mahdollista tehdä hyvää juonivetoista kirjaa, joka on myös syvällinen. Sitten rupesin pohtimaan lukemiani kirjoja; että mihin kategoriaan ne oikeasti kuuluvat. Jos otetaan esimerkiksi Anna Karenina, jossa on selkeä juoni minusta, mutta silti myös syvällisiä ajatuksia. Onko se siis arvoton, selkeäjuoninen kirja? Jos joku nyt ajattelee, että en osaa arvostaa kirjoja, jotka eivät perustu juoneen, niin sekään ei pidä paikkaansa; pidin itse paljon esimerkiksi Normaaleja ihmisiä -kirjasta jossa ei ole kovin selkeää juonta, ainakaan siinä mielessä kuin vaikka dekkareissa on. Tulen siis siihen tulokseen, että tässäkin asiassa on enemmän harmaan sävyjä kuin pinnalta näyttää.
Ehkä odotin Ikipuilta tieteellisempää otetta, tosin mielestäni teoksen anti tässä suhteessa parani loppua kohti. Loppua kohti pidensin myös kuuntelupätkiä, mikä auttoi hieman tekemään kuunteluhetkistä vähemmän puuduttavia, kun ei tarvinnut koko ajan miettiä, kukas tämä henkilö olikaan.
Jotkut kohdat kirjasta jäivät mieleen erityisesti. Esimerkiksi mielenosoituskohtaus ja lopun vuorokausivertaus olivat kiinnostavia. Tiivistäen jälkimmäisessä siis verrattiin ihmisen maapallolle ilmestymistä vuorokauden kulkuun: huikeaa, että ihminen on viettänyt maapallolla vuorokaudesta vain 4 viimeistä sekuntia.
Mihin tässä nyt sitten pitäisi ryhtyä puiden suojelemiseksi, se minulle jäi epäselväksi. Myös oma perheeni omistaa metsää Itä-Suomessa, ja olisin ollut aidosti kiinnostunut siitä, mitä voimme omalta osaltamme tehdä, jotta tulevatkin sukupolvet voisivat nauttia metsistä. Ehkä tämän kirjan paras anti on se, että se herätti kiinnostuksen asiaan; haluan lukea tästä lisää. Minulla on TBR-listallani kaksi kirjaa, jotka kelpaavat tähän tarkoitukseen: Metsä meidän jälkeemme sekä Metsän salainen elämä. Tosin nyt tekee mieli lukea seuraavaksi jotain ihan muuta. Ikipuut saa kolme tähteä ja sijoitan sen haasteen kohtaan 15: Kirja käsittelee aihetta, josta haluan tietää lisää.
Vihervaaran Anna -lukupiiri, on edennyt jo selvästi yli puolen välin ja Annakin on jo päässyt omaan kotiinsa. Pääsin etäkurssille varasijalta, ja olin tosi onnellinen siitä. Kerrankin lukupiiri, jossa tiedän heti, että pidän kaikista luettavista kirjoista.
Lapsena koin jonkinlaista omistajuutta Anna-kirjoihin. En edes heti halunnut kertoa kenellekään, että olin lukenut koko silloin suomennetun sarjan. Muut eivät osaisi nauttia niistä tai lukea niitä "oikein". Aivan kuin olisi "oikea" tapa lukea kirja. Nyt tuollainen hymyilyttää. Totta kai kaikilla on oikeus lukea kirjoja omalla tavallaan ja ajatella niistä mitä huvittaa.
Kurssilla huomasin, miten erilaisia lukumieltymyksiä ihmisillä on. Puhuimme esimerkiksi Anna-kirjojen luonnon kuvauksista, mistä toiset olivat haltioissaan, toiset eivät niinkään. Itse kuulun edellisiin. Valokuvaajana minusta on lahja nähdä kauneus ympärillämme. Totta kai ymmärrän, että sellainen kauneus menee hukkaan joidenkin kohdalla.
Koska olen lukenut Annat jo kerran, en varmaankaan tule lukemaan kaikkia sarjan kirjoja sanasta sanaan. Ilokseni olen kuitenkin huomannut, että kirja on ainakin minun kohdalla säilyttänyt viehätyksensä, peräti 30 vuotta. Siinä täytyy olla jotain erityistä. Monesta nuorena lukemastani kirjasta olen joutunut toteamaan, että ne on niin sidottu tiettyyn aikaan elämässäni, etteivät ne toimi minulle enää kirjoina.
Puhuimme hiukan tv-sarjoista, joita kirjoista on tehty. Oma suosikkini on sarja, jota näytettiin tv:ssä 90-luvun alkupuolella, vaikka Netflixin uusi sarjakin on ihan ok.
Kirjailijan persoona on jäänyt minulle vieraaksi; ehkäpä lukupiirin myötä innostun perehtymään siihenkin. Myös myöhemmin julkaistu Sininen linna kuulostaa mielenkiintoiselta. Niille, jotka eivät ole vielä lukeneet suosittelen kirjoja lämpimästi. Miksi? Koska Annan ikuisen optimistisessa elämänasenteessa on jotain viehättävää. Rinnastus Pulitzer-palkittuun Tuulen viemää -teokseen vaikuttaa kaukaa haetulta, mutta jos jotain Scarletilla ja Annalla on yhteistä, on positiivisuus. Toivon, että tämä kirjoitus innostaa edes jonkun lukemaan Vihervaaran Annasta.
Niille, jotka eivät ole törmänneet gaijin-sanaan, tiedotettakoon, että gaijin merkitsee Japanissa vierasta, ulkopuolista. Ulkomaalaisia kutsutaan yleensä tällä nimellä. Gaijin-sanan merkitys juontaa juurensa siitä, että Japani on ollut suuren osan historiastaan hyvin suljettu yhteiskunta, jossa esim. länsimaisia vaikutteita on omaksuttu hitaasti (ja joku voisi sanoa pinnallisesti). Länsimaalaiset eivät helposti pääse osaksi japanilaista yhteiskuntaa. Ihailen ihmisiä, jotka ovat siinä onnistuneet. Minna Eväsoja on heistä yksi.
Luin vastikään Eväsojan kirjan Sensei: oppilaana Kiotossa. Myös Melkein geisha on lukulistallani. Olen ollut Eväsojan luennolla ja kuullut hänen puhuvan erilaisissa tilaisuuksissa, joten arvasin etukäteen, että kyseessä on mielenkiintoinen kirja.
Kirjassa on myös kuvia, mutta niitä olisi minun makuuni saanut olla enemmänkin. Arvostan sinänsä pikkutarkkaa ja asiantuntevaa kuvausta puutarhoista ja eri taidemuodoista, mutta tässä kohtaa on pakko sanoa, että kuva, sittenkin, joskus kertoo enemmän kuin 1000 sanaa.
Minulta on usein kysytty, mistä pidän Japanissa eniten. Vastaan aina epäröimättä: estetiikasta. Minna Eväsojan Sensei on "all about aesthetics", joten ei ole vaikea arvata, että pidin myös kirjasta. Minun ei ole myöskään vaikeaa eläytyä Eväsojan pohdintaan siitä palatako Suomeen vai jäädä Japaniin, olinhan kerran itse samassa tilanteessa. En ole koskaan katunut päätöstäni, mutta joskus mietin millaista elämäni nyt olisi, jos olisin päättänyt toisin.
Mielenkiintoisinta kirjassa onkin Eväsojan pohdinta siitä, kuinka hän ensin onnistuu kovalla työllä pääsemään opinnoissaan japanilaisten sisäpiiriin, mutta Suomeen muuton jälkeen huomaa lipuneensa siitä pois; hän on ajautunut japanilaisessa yhteiskunnassa "ulkokehälle", kuten hän itse asian ilmaisee.
Sensein kuvaaminen ihmisenä on tarkkanäköistä ja mielestäni objektiivista, ainakin siinä määrin, kun jonkun henkilön kuvaaminen voi objektiivista olla. Kirjan lopussa sensei on jo melko vanha ja kirjan tunnelma jollain tavalla surullinen. Teos onkin mielestäni myös oiva kuvaus maallisen arvostuksen ja kaiken siihen liittyvän katoavaisuudesta.
Kaikkein hauskinta kirjassa oli mielestäni se, kun Eväsoja kertoo opiskelijoiden ja opettajien junareissuista, jolloin heillä oli tapana sensein kanssa huvitella keksimällä haiku-runoja. Muut opiskelijat pelkäsivät aina junamatkoja sen takia, mutta Eväsoja heittäytyi täysillä leikkiin ja loisti siinä. Tämä on mielestäni tärkeä ominaisuus ihmisessä, joka haluaa ymmärtää vierasta kulttuuria ja kuvaa myös Eväsojaa hyvin.
Minna Eväsojasta ei lopulta tullut Japanissa arvostettua estetiikan professoria, vaan hän päätyi työskentelemään terveydenhoitoalalle Suomeen. Professori tai ei, minun silmissäni Eväsojan arvoa ei määritä se, mitä hän on tehnyt tai tekee, vaan se, miten hän sen tekee - omistautuneesti ja pieteetillä. Viisi tähteä.
Nyt ollaan jännän äärellä. Vaikka olen ollut lukutoukka koko elämäni, olen jostain syystä onnistunut välttämään fantasiakirjat. Tietysti olen nähnyt elokuvana Taru Sormusten Herroista ja myös lukenut Outlander-sarjaa joka keikkuu jossain historiallisen fiktion ja fantasian välimaastossa. Mutta isosti en ole fantasiaa lukenut.
Päätin, että se loppuu nyt. Seuraamillani Youtube-kanavilla on vilahdellut viime aikoina paljon Leigh Bardugon hyvät arvostelut saanut Korppien kehä-kirja, ja se valikoitui ensimmäiseksi fantasiakirjakseni.
Nyt on todettava, että en tietenkään kuulu kirjan kohderyhmään (young adults), ja olin tästä selvillä jo valitessani kirjan. En parhaalla tahdollanikaan voi sanoa itseäni enää nuoreksi lukijaksi. Se ei kuitenkaan haitannut lukuelämystä.
Puhutaanko hetki world buildingistä? Se on minulle uusi termi, jota käytetään puhuttaessa fantasiakirjoista. Kirjoittamisen opinnoissani olen ihastellut ihmisten kykyä luoda uskottavia ja jännittäviä kuvitteellisia maailmoja. Leigh Bardugo loistaa tässä. On tietenkin tarkoituksellista, että hänen kirjassaan useilla paikoilla on vastine reaalimaailmassa. Esimerkiksi Ketterdam-nimi jäljittelee tietysti Amsterdamia. Ainoa asia, vaikkakin vähäpätöinen, joka hieman häiritsi, oli se, että ilmeisesti walnuts oli käännetty (sinänsä oikein) saksanpähkinöiksi, vaikka todellisia valtioitahan kirjassa ei kuuluisi olla.
Sitten kirjan hahmoista: Koska kyseessä on nuorten aikuisten kirja, luonnollisesti päähenkilöt ovat myös nuoria. Tämä ei tarkoita, että heistä puuttuisi syvyyttä. Varsinkin Inej ja Nina olivat minulle hyvin samaistuttavia henkilöitä, vaikka minulla ei varsinaisesti ole tarttumapintaa heidän hahmoihinsa. Lukija kiinnostuu oikeasti heidän kohtalostaan. Tante Heleenistä, kenties nimensä takia, tulee minulle mieleen Orjattaresi-kirjan Aunt Lydia (englanninkielinen nimi).
Silti on sanottava (ja tämän olen kuullut muiltakin kirjan lukeneilta), että juonen imuun pääseminen kestää jonkin aikaa. Viimeiset sata sivua taisinkin sitten lukea yhdeltä istumalta.
Jos nyt jotain kritisoitavaa kirjasta pitää löytää, niin en varsinaisesti löytänyt siitä mitään suurta elämänfilosofiaa. Ovatkohan muut löytäneet? Kyseessä ei oikeastaan ole edes hyvän ja pahan taistelu, koska kirjassa henkilöt eivät ole jakautuneet hyviin ja pahoihin; heillä on vain erilaisia motiiveja toimia kuten he toimivat.
Mikäli fantasia ei ole sinun lajisi, voisi olla kiinnostavaa lukea Leigh Bardugon uusi aikuisille suunnattu kirja Salatun tiedon seura (joka kyllä kuulostaa kovasti samalta kuin Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin).
Minusta ei ehkä tullut varsinaisesti fantasialukijaa tämän kirjan myötä, mutta se innosti ehdottomasti jatkamaan saralla. Neljä tähteä.
Seuraavaksi halusin lukea jotain aivan erilaista, joten valitsin Satu Rämön kirjan Talo maailman reunalla. Se olikin hyvä valinta tässä kohtaa, sillä se vertautuu mielenkiintoisesti parhaillaan kuuntelemaani Jussi Konttisen kirjaan Siperia. Siitä lisää blogissa myöhemmin.
