Kirjabloggaajien klassikkohaaste: Anna Liisa

Luin tämän tammikuun klassikkohaasteeseen Minna Canthin näytelmän Anna Liisa ystävän suosituksesta. Melkein hävettää sanoa, etten ole Minna Canthia aiemmin lukenut; merkkivuosikin meni ohi muutama vuosi sitten ilman, että sain luettua ainuttakaan teosta. Onneksi luin nyt.

Nimittäin Anna Liisa on todella vaikuttava kirja. Lumouduin siitä heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Kirja on kuvaelma ihmisen sisäisestä kamppailusta ja syyllisyyden tunteesta. Pohdiskelin eniten juuri tuota syyllisyyttä. Englanniksi on sanonta: Do the right thing, even if nobody's watching. Ajattelen, että syyllisyyden tunne on samankaltainen; se ei häviä, vaikka kukaan ulkopuolinen ei sitä näkisi. 

Anna Liisan ratkaisu on ymmärrettävä, epätoivon hetkellä tehty vääränlainen päätös, mutta se ei tee teosta oikeutettua. Joku on joskus sanonut myös, että toimiva oikeuslaitos on yksi sivistysvaltion tunnuksista. Sen puutteessa oman käden oikeus kukoistaa kuin villissä lännessä. 

Kuten kaikkia historiallisia teoksia, Anna Liisaakin on peilattava omaan aikaansa. Olenko edes varma, etten itse olisi Anna Liisan tilanteessa päätynyt samaan. En tiedä. Onneksi minun ei tarvitse. Canth oli naisten oikeuksien puolesta puhuja. Ja kyllä pieni feministi minussa nosti päätään lukiessani. Välillä suorastaan suututti Mikon välinpitämätön suhtautuminen Anna Liisan tilanteeseen, johon hän oli itse osasyyllinen. Ei ole epäilystäkään, valitettavasti, kumpi on vallan kahvassa heidän suhteessaan. Onneksi hän ei sentään saa tahtoaan läpi kirjan lopussa. Viisi tähteä.  

      

Ihmiset suviyössä ja muita kirjablogin kuulumisia

En ehtinyt tänäkään vuonna mukaan Helmet-haasteeseen. Kesälukupiiri on loppumassa ja syksyksi olisi keksittävä jokin uusi haaste Silent Book Club -piirin lisäksi. Joten ajattelin lukea pikku-Helmet-haasteen. Tämän idean sain tuttavaltani; miksi lasten kirjojen lukeminen olisi vain lasten etuoikeus? Ensin ajattelin aloittaa haasteen vasta vuodenvaihteessa, mutta tehtyäni valmiiksi kirjalistaa haastetta varten totesin, että minulla on niin paljon materiaalia jo jonossa, että aloitan haasteen heti. Kerrottakoon, että jonossa on ainakin Pieni talo preerialla sekä Tove Janssonia. 

Viime aikoina minulla on ollut villityksenä lukea kirjoja, joista on tehty tv-sarja tai elokuva. Kun kirjan juoni on jo tiedossa, voi rauhassa kiinnittää huomionsa muihin asioihin ja vertailla, kumpi versio on onnistuneempi. 

Ensin kuitenkin kesän lukupiiri pakettiin: Osallistuin tänä kesänä Puulan seutuopiston etälukupiiriin. Viimeisenä kirjana lukupiiriin luettiin Suomen ainoan Nobel-voittajan F. E. Sillanpään klassikon Ihmiset suviyössä. 

Minulla kesti jonkin aikaa päästä kirjaan sisälle. Kuitenkin luettuani muutamia lukuja, jotka sivumennen sanoen ovat tässä kirjassa ovat erittäin lyhyitä, tarina imaisi mukanaan. Henkilögalleria on Marquezin ja Mortonin kirjojen jälkeen miellyttävän suppea, eikä minulla ollut vaikea pysyä mukana juonen käänteissä.  

Toki kieli on vanhahtavaa ja kirja saattaa olla haasteeellinen, jos sitä vierastaa. Tätä teosta lukiessani tuli väkisinkin mieleeni Eppujen Tuhansien murheellisten laulujen maa, niin elävästi kirja kuvaa mielestäni suomalaisen (miehen) mielenmaisemaa. Ja siltikin: valoa on myös, ja siksi kirjan jaksaa lukea loppuun. Enempiä spoilaamatta, annan kirjalle  neljä tähteä.    

 

   

Kirjabloggaajien klassikkohaaste: Sadan vuoden yksinäisyys

Osallistuin tänä vuonna ensimmäisen kerran kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, ja valitsemani kirja on - ei enempää eikä vähempää kuin Nobel-kirjailija Gabriel García Márquezin suurteos Sadan vuoden yksinäisyys. 

Tykkään ripotella TBR-kirjojeni sekaan klassikkoja, mutta oikein hyvää flowta en tämän kirjan lukemiseen löytänyt. Kirja on kuitenkin ollut kotihyllyssäni niin kauan, että ajattelin nyt olevan korkea aika tarttua siihen. En ole lukenut aiemmin kirjoja, joita voisi kuvata sanalla maaginen realismi, mutta ymmärrykseni mukaan kyse on kirjasta, jossa realismi ja fantasia yhdistyvät. 

Luin noin 10-vuotiaana nuorten kirjan Afrikka-pamaus, jossa mainittiin Sadan vuoden yksinäisyys. Tuossa kirjassa mainittiin erityisesti maaginen kohtaus, jossa Macondon kylä peittyy kukkasateeseen. Siitä asti Sadan vuoden yksinäisyys on kummitellut mielessäni.  

Jos haaveilet tämän kirjan lukemisesta, suosittelen lämpimästi vaikka printtaamaan netistä itsellesi sukupuun kirjan henkilöistä, se auttaa lukemisprosessissa. Itse en tajunnut tällaista tehdä ja jouduin arvuutttelemaan kymmeniä kertoja kirjan edetessä mistä hahmosta olikaan kyse. Marquez marssittaa lukijan tietoisuuteen sellaisen hahmokavalkadin, että heikompaa hirvittää. Asiaa ei auta se, että nähtävästi kirjan kulttuurikontekstissa etunimet toistuvat suvussa. Meillähän Suomessa on tapana toistaa vain toisia nimiä. Olisin myös toivonut kirjailijan avaavan hahmoja hieman enemmän - nyt heidän tekonsa kyllä tiedetään, mutta ei heidän ajatuksiaan. En osannut samaistua oikein kehenkään henkilöistä, mikä olisi auttanut kirjan läpi kahlaamisessa. Lähimmäksi tunteiden kuvausta päästään kohtauksessa, jossa Fernanda nalkuttaa miehelleen peräti kolmen sivun ajan, yhdessä virkkeessä. Se on oikeastaan ainoa kohtaus, jossa joku kirjan henkiöistä heräsi omassa mielessäni eloon.  

Kirjan ilmapiiri on itsessään elävä ja uskottava. Koska en ole vielä koskaan Latinalaisessa Amerikassa käynyt, joudun kuvittelemaan tämän osan kirjasta. Yritän kuvata sitä silti jotenkin.

1970-luvun lopulla Yhdysvalloista sai alkunsa uskonnollinen liike nimeltä Kansan temppeli. He perustivat lopulta ihanneyhteiskunnan Guyanan viidakkoon. En tiedä miksi Macondon kylä minun mielikuvituksessani muistuttaa tuota Guyanan viidakon yhteisöä, sillä Macondon kylän syntymisessä ja  ei ensisijaisesti ole kyse uskonnollisesta yhteisöstä.   

Jostain syystä kirjassa on myös mielestäni samanlainen tunnelma kuin  Asterix-sarjakuvien kirjalla Jumaltenrannan nousu ja tuho. Samoin joitain yhtäläisyyksiä on muutamia vuosia sitten lukemaani kirjaan Moskiittorannikko. 

Kirjoitustyyli on selkeä, mielestäni ei erityisen taiteellinen, mutta tämäntyyppiseen kirjaan sopiva. Sen sijaan juonesta ei tässä yhteydessä voi puhua. Kyse on ennen kaikkea sukukronikasta, ei niinkään yhdestä tarinasta, jossa on selkeä alku, keskikohta ja loppu. Omalla kohdallani ei myöskään voi puhua koukuttavuudesta, mikä johtunee siitä, kuten yllä jo mainitsin, että en pystynyt samastumaan hahmoihin. 

Hahmojen välisten suhteiden  kuvaus on kirjailijan selkeä vahvuus. Nautin kirjasta ajoittain, mutta useimmiten se jää omalla kohdallani kategoriaan "yleissivistystä lisäävä kirja". Silti ymmärrän oikein hyvin miksi kirjailija on palkittu Nobelilla - teoksen ansiot ovat kuitenkin kiistattomat, vaikkei se minua henkilökohtaisella tasolla puhutellutkaan.   

 

Kellontekijän tytär

Lukupiirissämme keskusteltiin viime viikolla Kate Mortonin kirjasta Kellontekijän tytär. 
Otan tässä postauksessa käyttöön uuden kirjojen arviointimenetelmän, josta mainitsin jo edellisessä postauksessani. Tämä arviointimenetelmä on CAWPILE. Kirjaimet tulevat englannin kielen sanoista: character, atmosphere, writing. plot, intrigue, logic ja enjoyment. Lopuksi annan vielä tähdet kirjalle perustuen CAWPILE-arvion keskiarvoon.

En ollut lukenut Kate Mortonia aiemmin. Kuten omalta osaltani toin lukupiirissä esille, kirjassa on paljon henkilöitä ja lukiessa niiden pitäminen erillään toisistaan on haasteellista, muttei mahdotonta. Oli oikea valinta lukea tämä kirja perinteisenä versiona äänikirjan sijaan. En usko, että olisin kuunnellessa pysynyt kärrryllä siitä, kuka kukin on. Useat kirjan hahmoista olivat silti sympaattisia, enkä kokenut henkilöiden aiheuttavan ärsytystä missään vaiheessa. Se ei tarkoita että olisin pitänyt heistä kaikista, mutta henkilöt olivat loogisia ja johdonmukaisia. Heidän luonnettaan kuvataan toiminnan kautta, kuten tällä hetkellä vallalla olevan "oikean" kirjoittamistavan mukaan kuuluukin. Kirjassa on muutamia kiinnostavia sivuhenkilöitä, kuten Intiasta Englantiin kouluun  lähettetty Ada. Toinen mielenkiintoinen "henkilö" on kummitus, joka herätti lukupiirissä runsaasti keskustelua. 

Piirissämme todettiin myös, että suurimmassa osassa lukuja esiintyvä talo on ehdottomasti yksi kirjan olennaisimpia elementtejä. Ilmapiiriä kuvataankin enimmäkseen talon ja sen sisustuksen kautta. Jotkut lukijat kuvailu saattaa karkoittaa, minua ei. 

Kirjoitustyyli on enimmäkseen selkeä, mutta olisin itse työstänyt kirjan rakennetta hieman eteenpäin. On toki hienoa, jos lukija tulee yllätetyksi, kuten itse tulin, mutta mielestäni näin suuren henkilögallerian kuljettaminen kirjan läpi on haasteellista, ja olisin itse kaivannut joitain tarkennuksia. 

Sen sijaan lopun avoin ratkaisu sopii minusta tälle kirjalle kuin nenä päähän. Kirjan juoni on mielenkiintoinen ja pitää otteessaan loppuun asti. Tavallaan kirja koukutti ja sitten välillä taas ei. Oli kuitenkin hyvä, että lukija joutui välillä miettimään itse, eli tämä kirja ei ole mikään lomakirja aivot narikkaan -tyyliin.

Ns. world building oli tehty mielestäni hyvin. Erityisen arvostettavaa oli mielestäni keskenään hyvinkin erilaisten aikakausien kuvaaminen, kuten esimerkiksi sodanjälkeinen aika ja nykyaika. Käsittääkseni toinen kirjailijan vanhemmista työskentelee antiikin myynnin parissa, joten ei ihme, että vanhojen tavaroiden kuvaus onnistuu mainiosti.  

Kaiken kaikkiaan nautin kirjasta paljon, ja erityisesti ajan ja sen kulumisen kuvaus on yksi kirjan kantavia teemoja. Aikakäsitys tiivistyy mielestäni hyvin tässä lainauksessa: "Vain hullu haluaa lyhentää matkaa ja aikaa." 3,5 tähteä.    

       

 

        

Sofian maailma

Olen aina ollut kiinnostunut filosofiasta. Siksi onkin hieman yllättävää, että Sofian maailma löysi tiensä kirjahyllyyni vasta 25 vuotta sen jälkeen kun kirja julkaistiin suomeksi. Kirjahan on suunnattu nuorille, mutta halusin silti lukea järkäleen (lähes 600 sivua), koska tämä taisi olla yksi 90-luvun puhutuimmista nuorten kirjoista ennen vaikkapa Harry Pottereita. Kirja kertoo 15-vuotiaasta  norjalaistytöstä, joka päätyy opiskelemaan filosofiaa salaperäisen opettajansa johdolla. En nyt puutu kirjan kehyskertomukseen sen enempää, koska tätä kirjaa ei ole kirjoitettu kuten tavallista romaania, eikä juoni ole sen tärkeintä antia.

Sen sijaan Sofian maailma on eräänlainen tietokirjan ja romaanin risteytys, tutkielma länsimaisen filosofian historiasta. Miettiä voi, miksi joukossa ei ole lainkaan esimerkiksi itämaisia filosofeja ja heidän teorioitaan.

Kirjassa on kuitenkin monenlaisia ansioita. Yksi niistä on se, että kirjailija on sanonut sanottavansa varsin kattavasti, mutta silti tiiviisti. Jokaisesta kirjassa esitellystä filosofista olisi epäilemättä saanut oman teoksensa, joten Sofian maailmassa on vain pääteesit jokaiselta. Tämä on ymmärrettävää. Mitä kirjasta pitäisi sitten muistaa luettuaan sen? Ei varmaankaan yleistietoa filosofien syntymä- ja kuolinvuosista. Ennemminkin kirja toimii ruokahalun herättäjänä. Kenestä filosofista sinä haluaisit tietää enemmän?

Joitakin omia huomioitani:

Soren Kierkegaardin mukaan on olemassa kolme elämisen tasoa: esteettinen, eettinen ja uskonnollinen. Tuntematta Kierkegaardin teorioita tarkemmin minusta on hieman kummallista että hän pitää esteettistä ja eettistä sekä esteettistä ja uskonnollista tasoa toisensa poissulkevina. Eikö esimerkiksi ortodoksinen uskonto vaali esteettisiä arvoja kirkkotaiteessaan?

Toiseksi Karl Marx sai minut pohdiskelemaan tasa-arvon käsitettä: haluaisin uskoa, että kaikki ihmiset syntyvät samanarvoisina (joku sosiologi saattaa tietysti kiistää tämänkin). Mutta onko oikein, että kaikki saavat saman riippumatta siitä, mitä ovat tehneet sen eteen? Oletetaan, että sinulla on mansikkapelto, joka tuottaa paljon mansikoita joka kesä. Tiedän kokemuksesta, että mansikoiden poimiminen on erityisen rankkaa työtä. Oletetaan myös, että oma toimeentulosi riippuu noista mansikoista. Entäpä, jos naapurisi pelto ei ole tuottanut yhtään mansikoita koko kesänä? Annatko omat mansikkasi hänelle? Entä jos tiedossa olisi, että naapurisi pelto on huonoa maata, joka ei edes potentiaalisesti tuota niin paljon kuin omasi? Tai, entä jos hänen peltonsa on hyvä, mutta hän onkin ollut vain laiska?

Monet tuntevat varmasti Darwinin teorian luonnonvalinnasta. Entä jos laajennetaan hänen teoriansa koskemaan myös ihmislajia? Minua hämmästyttää se, että Jostein Gaarder näyttää suosivan samaan aikaan sekä luonnonvalinta-teoriaa (vahvimmat selviävät),  että marxistista näkemystä, että heikommassa asemassa olevia pitää auttaa? Eikö tässä ole ristiriita? Tämä jääköön jokaisen lukijan omaan pohdintaan. Itse haluan vain nostaa esiin kysymyksiä.

Katrina

Saaristolaiselämää kirjan kansissa

Tartuin innostuneena Sally Salmisen kirjaan Katrina, koska olin lukenut ja pitänyt Myrskyluodon Maija -sarjasta sekä esimerkiksi Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkitusta kirjasta Jää. Katrina on unohdettu helmi Suomen kirjallisuudessa ja jälkipolvet ovat pitäneet sitä jopa Nobel-palkinnon arvoisena. Viime aikoina se on ollut pinnalla Juha Hurmeen tekemän uuden käännöksen takia, joka on varmasti hyvä. Minä luin vanhan, Aukusti Simojoen käännöksen, joka on mainio sekin. 

Kirja todella muistuttaa Blomqvistin ja Lundbergin kirjoja tyylillisesti, mutta se on tematiikaltaan ehkä hieman laajempi. Nyt kun vertaan tätä kirjaa muihin Helmet-haasteeseen tänä vuonna lukemiini kirjoihin, niin huomaan, että olen näköjään sattumalta valinnut useita kirjoja, jotka kuvaavat köyhyyttä. Köyhyyttähän on tietysti monenlaista, mutta Katrinassa korostuu absoluuttisen köyhyyden lisäksi myös suhteellinen köyhyys ja yhteiskunnallinen epätasa-arvo, jonka nostaisinkin yhdeksi teoksen pääteemoista. Kun Katrinalle tarjotaan lahjaksi lehmää, hän suuttuu, koska haluaa ansaita kaiken omistamansa. Tuohon kirjan kohtaan samaistuin itse helposti. Toiseksi, teos on erittäin hyvä ulkopuolisuuden kuvaus. Katrina saapuu saaristoon Pohjanmaalta ja esimerkiksi hänen puhetapansa on jatkuvasti saarelaisten hampaissa. 

Katrinan mies Johan on huomattavasti Katrinaa heikompi hahmo; tämä kirja on kuvaus voimakkaasta naisesta, joka on oman onnensa seppä, mutta kaipaa silti silloin tällöin tasavertaista parisuhdetta. Olen kirjoittanut Commonplace Bookiini ylös Katrinan ajatuksen: "Aina voimakkaampi, aina se, jonka on rohkaistava." Silti Katrina ja Johan saavat turvaa toisistaan; koruton saaristolaiselämä aivan kuin hitsaa heidät yhteen. Pidin myrskykuvausta, jossa Katrina ja Johan haaksirikkoutuvat saarelle yhtenä kirjan voimakkaimmista kohtauksista. Katrina-hahmon elämänviisaus on luonteeltaan käytännöllistä ja anteeksiantavaa.   

Miljöön kuvaus on erinomaista, ja saariston karu kauneus piirtyy vaivattomasti lukijan silmiin. Kiersin itse Ahvenanmaan saaristoa pyörällä joitain vuosia sitten ja täytyy sanoa, että se oli aivan upea kokemus. Suosittelenkin varsinkin vierailemaan Kökarissa, jos kiinnostaa ottaa selvää, minkälainen ympäristö on toiminut Katrinan ja muiden mainitsemieni kirjojen innoittajana. Sijoitan tämän kirjan haasteen kohtaan 16: Kirjan luvuilla on nimet.  

Viimeisiä sivuja lukiessa meni roska silmään. Viisi tähteä.

Alaskan taivaan alla

"Alaska ei muovaa luonnetta vaan paljastaa sen." 

                                                 -Kristin Hannah, Alaskan taivaan alla

Rippikoulukesänäni vanhempani lähettivät minut Kanadaan sukulaisten luokse viettämään kesälomaa. Tämä matka oli minulle valtava seikkailu, sillä en ollut matkustanut aiemmin ilman perhettäni. Valtaosan noista kahdesta viikosta vietin Kanadan läntisimmässä territoriossa, British Columbiassa, jonka henkeäsalpaavaan kauneuteen rakastuin välittömästi. Kristin Hannahin kirja Alaskan taivaan alla on ylistyslaulu Alaskan kauneudelle, ja vaikka en aivan Alaskassa asti olekaan käynyt, uskon että ymmärrän mistä kirjailija puhuu.     

Jotkut kirjat vain paranevat loppua kohti. Alaskan taivaan alla laajenee vähitellen ympäristön kuvauksesta monitahoiseksi erilaisten teemojen kuvakudokseksi; joista poimittakoon esimerkiksi feminismi (minulle tuli mieleen Thelma ja Louise -elokuva) ja sodan vaikutus ihmiseen (viime aikoina olen pohtinut varsinkin sodan ylisukupolvisia vaikutuksia, vaikka tämä kirja ei niistä varsinaisesti kerrokaan).

Lyhyesti sanottuna kirja kertoo perheestä, joka muuttaa Alaskaan. Vietnamin sodan traumatisoima isä koettaa opettaa tyttärelleen selviytymiskeinoja (joihin kuuluu kummallisia riittejä, kuten ammutun jäniksen sydämen syöminen). Isä varustaa perhettään ydinsodan varalle, joka tuntuu ainakin minusta lukijana mielipuoliselta. Olin itse kovin pieni kylmän sodan aikana, joten tuollainen "varautuminen pahimpaan" on jotenkin minun käsityskykyni ulottumattomissa, vaikka Euroopassa parhaillaan onkin sota. Vähitellen perheen isä lipuu pois reaalimaailmasta; hän rupeaa rakentamaan muuria tonttinsa ympärille, haastaa riitaa kyläläisten kanssa ja ajautuu käyttämään yhä raaempaa väkivaltaa perheeseensä.     

Uskon, että suomalaisena lukijana minulla on jonkinlainen ymmärrys siitä, millaista elämä Alaskassa on ollut. (Muistan yhä kun tulipalopakkastalvena 1998-99 ranskalainen kämppäkaverini oli aivan sokissa siitä, että Lapissa huolehdittiin enemmän kotieläinten, kuin ihmisten pärjäämisestä :) Ylimääräisenä sokerina pohjalla kirjassa on voimakas mieshahmo Tom Walker, johon olin pikkuisen ihastunut. (Myönnän, että tuollaiset pelastajahahmot ovat heikkouteni:) 

Kirjan loppu on minusta mukavan todellisen makuinen; toivottomat romantikot eivät pety, mutta myöskään realistit eivät saa yliannosta siirappia.  

Erittäin vaikuttava kirja. Jos Katriina nosti silmiini kyyneleet, niin teki myös tämä teos. Viisi tähteä. Sijoitan tämän Helmet-haasteen kohtaan 30, joku muuttaa uuteen maahan. Vaikka Alaska kuuluukin Yhdysvaltoihin, niin se on niin erilainen, että minusta ainakin tuon haastekohdan henki, jos ei kirjain, toteutuu tässä kirjassa.  

Rottien pyhimys

Alkuvuodesta luin useamman kirjan, jotka kertovat köyhyydestä. Nyt olen lukenut lähes peräkkäin kaksi toiseutta ja ulkopuolisuutta käsittelevää kirjaa: Normal People ja Rottien pyhimys.

Ensin kuitenkin muutama sana Rottien pyhimyksen kirjoitustyylistä. Anneli Kannolla on ehdottomasti omaperäinen kirjoitustyyli ja rikas sanavarasto. Teos sijoittuu 1500-luvulle ja ainakin kuvittelen, että hänen tyylinsä on myös ajan hengen mukainen. Mutta: minulle tuotti hieman vaikeuksia kirjan pilkuttomuus. En ole itse mikään kielipoliisi enkä takerru pikkuseikkoihin. Rottien pyhimyksessä pilkuttomuus on tietenkin tyylivalinta ja se Kannolle sallittakoon. Saman valinnan on tehnyt esimerkiksi Karin Smirnoff kirjassaan Lähdin veljen luo (oletan että hänen koko kirjasarjansa noudattaa samaa tyyliä, en ole muita hänen kirjojaan lukenut). Tämä tyyli, jossa koko kirja on ikään kuin tajunnan virtaa tuntuu siis olevan tällä hetkellä suosittu. Silti olisin joissain kohdissa Rottien pyhimystä toivonut hieman selkeämpää kieltä.

Rottien pyhimyksessä lukija saa arvuutella lähes loppuun asti mihin kirjan nimi viittaa. En kuitenkaan paljasta asiaa tässä ja pilaa lukukokemusta.

Sanonnan mukaan kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. En tiedä miltä aikakaudelta sanonta on, mutta Rottien pyhimys varmastikin kuvaa aikaa, jolloin kuvat olivat tärkeämpiä kuin teksti tavallisille ihmisille - eiväthän he usein edes osanneet lukea. En ole itse uskonnollinen ihminen, mutta voin ymmärtää, että raamattu on valtava inspiraation lähde kuvataiteilijalle. Muistan, että omat uskonnon vihkoni ala-asteelta olivat täynnä piirroksiani.

Kuten sanottu, Rottien Pyhimys on (myös) kertomus ulkopuolisuudesta. Pelliina-niminen tyttö, jota pitäjässä kaikki vieroksuvat, kutsutaan piirustustaitonsa takia auttamaan kirkkomaalareita. Hänen ulkopuolisuutensa on kuitenkin hyvin eri tavalla kuvattu kuin Normal People -kirjan Mariannen. Toki kirjat sijoittuvat jo lähtökohtaisesti aivan eri aikakausille, mutta asiassa on muutakin. Siinä missä Marianne kuvataan erittäin intellektuelliksi, Pelliinasta kirjailija on tehnyt yksinkertaisen, jopa lapsenomaisen hahmon. Myös Rottien pyhimyksen rakkaustarina on hyvin mutkaton, eikä millään muotoa kompleksinen tai monimutkainen.

Olisi mielenkiintoista nähdä Hattulan kirkon seinämaalaukset todellisuudessa. Annan kirjalle 4 tähteä ja sijoitan sen haasteen kohtaan 1: Kirjassa on faktaa ja fiktiota eli tosiasioita ja mielikuvitusta.

Paimentyttö

Yksi Helmet-haastetavoitteistani tänä vuonna oli lukea enemmän viihdekirjallisuutta. Enni Mustosen kirja Paimentyttö menee mainiosti tähän kategoriaan. Kirja yllätti minut positiivisesti. Olin kuvitellut sen kovin kevyeksi sisällöltään, mutta se olikin todella kiinnostava ja haluaisin myös sanoa että koukuttava, vaikka inhoan tuota sanaa, koska se on niin kulunut tapa kuvailla kirjaa. Tätä sarjaa tulen lukemaan lisää. 

Tänä vuonna lukemistani kirjoista parhaiten Paimentyttö vertautuu ehkä Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -kirjaan. Mielestäni ei ole mielekästä verrata viihdekirjallisuutta ja ns. taidekirjallisuutta keskenään, koska niillä on eri tavoitteet. Sekä Mustonen että Riley ansaitsevat historian tuntemuksesta kiitettävän arvosanan. Riley on kirjoittajana ehkä enemmän seikkailuhenkinen, kun taas Mustonen on parhaimmillaan jokapäiväisen ja arkisen elämän kuvauksessa, koski se sitten ylä- tai alaluokkaisia ihmisä. 

Koska minulla ei ole opintoja kirjallisuustieteestä, perustan havaintoni taide- ja viihdekirjallisuuden eroista omiin kokemuksiini lukijana. Vilkaisin kuitenkin joitakin määritelmiä googlesta. Huomioni kiinnitti lause, jonka mukaan taidekirjallisuus olisi aatteellista, toisin kuin viihdekirjallisuus. On totta, että esimerkiksi Mustosen kirjassa ei mielestäni ollut havaittavissa poliittista aatteellisuutta. Se ei välttämättä ole huono asia. Omalta kohdaltani voin sanoa, että aatteelllisten kirjojen kohdalla nautin eniten sellaisista kirjoista, jotka kuvaavat useiden erilaisten poliittisten suuntauksien esiintymistä yhteiskunnassa, kuin sellaisista kirjoista, jotka on selkeästi edustavat jotain tiettyä poliittista agendaa.     

Sitten se ruotsin kieli, joten kirjassa esiintyy paljon. Veikkaan, että se karkottaa osan lukijoista. Hyvällä lukioruotsilla ymmärtää kyllä ruotsinkieliset lauseet ja jos ei ymmärrä, niin sisällön voi mielestäni päätellä helposti. En siis itse kokenut sen häiritsevän. 

Kirjassa on mielenkiintoinen piirre, joka liittyy uskoakseni kirjasarjan nimeen. Päähenkilö Idan elämän käännnekohdissa hän näkee itsensä "ulkopuolelta", kuin olisi huoneen katossa. Tämä tapahtuu kaksi kertaa kirjassa ja tuntuu minusta jollain tavalla tärkeältä. 

Sijoitan kirjan haasteen kohtaan 28: Kirjan päähenkilö on alla 18-vuotias. 4 tähteä. 

Sinun, Margot

Kuuntelin juuri loppuun Meri Valkaman kirjan Sinun, Margot, joka on ollut otsikoissa Parnasson kirjasta tekemän arvion takia. En kuitenkaan ota kantaa nyt siihen, vaan keskityn omiin havaintoihini. Tuttuun tapaan olen kirjannut juonen sijasta ylös teoksen herättämiä ajatuksia. Äänikirjassa oli lukijana Krista Kosonen, joka suoriutuu urakasta mainiosti. 

Pidän kirjoista. joissa on kuvattu miljöötä tarkasti ja Sinun, Margot on juuri sellainen. Oikeastaan voisi sanoa, että Berliini on yksi kirjan päähenkilöistä. 

Jos edellisessä lukemassani kirjassa aatteellisuus loisti poissaolollaan, niin Valkaman kirjassa sitä on riittämiin. Enni Mustosen Paimentyttö-kirjan kohdalla totesin, että aatteellisuuden puute ei ole välttämättä huono asia. Olen edelleen samaa mieltä. Jos kirjassa kuitenkin on aatteellisuutta, niin minusta on hyvä kuvata useita erilaisia ajatusmaailmoja, kuten esimerkiksi Missä kuljimme kerran -kirjassa Kjell Westö on mielestäni ansiokkaasti tehnyt. 

Joskus ihmiset sanovat, etteivät voineet lukea jotain kirjaa, koska eivät pitäneet sen henkilöistä. Minun tekisi kovasti mieli pitää Rosasta, koska hän tavallaan on se, joka kirjassa eniten kärsii. Hän on myös ainoa kirjan henkilöistä, joka kritisoi DDR:n yhteiskuntajärjestystä. Mieleeni jäi kohtaus, jossa hän ostaa lapselleen länsimaisen barbinuken, jota ihmiset Itä-Saksassa kauhistelevat. Tämä tuntuu minusta aivan naurettavalta. Mutta: Rosasta on tehty niin rasittava (en keksi muuta sanaa) ihminen, että hänestä on vaikea pitää. Hänen miehensä Markus puolestaan ei pysty kohtaamaan hankalaa perhetilannettaan. Kirjasta saa sellaisen kuvan, että hän ei oikein pysty kohtaamaan myöskään DDR:n luhistumista. On vaikea sanoa, onko tällainen eskapismin kuvaus molemmissa asioissa ollut kirjassa tarkoituksellista. En oikein osaa samastua Markukseenkaan, en myöskään hänen rakastajattareensa Louiseen, joka jää kirjassa etäiseksi. Jäljelle jää Vilja, joka onkin ehkä helpoimmin ymmärrettävä kirjan hahmoista. 

Kaiken kaikkiaan hieno kuunteluelämys, jota voi aidosti suositella. Olin kahden vaiheilla, mihin haasteen kohtaan kirjan sijoitan: kohta 15 olisi sopinut, koska haluan oikesti tietää DDR:stä lisää. Olen kuitenkin kuuntelemassa siihen kohtaan toista kirjaa, joten sijoitan Sinun, Margot -kirjan kohtaan 40: kirja kertoo maasta jota ei enää ole. Neljä tähteä. Toivottavasti oma arvioni Sinun Margot -kirjasta tekee sille oikeutta.         

Gaijin

Niille, jotka eivät ole törmänneet gaijin-sanaan, tiedotettakoon, että gaijin merkitsee Japanissa vierasta, ulkopuolista. Ulkomaalaisia kutsutaan yleensä tällä nimellä. Gaijin-sanan merkitys juontaa juurensa siitä, että Japani on ollut suuren osan historiastaan hyvin suljettu yhteiskunta, jossa esim. länsimaisia vaikutteita on omaksuttu hitaasti (ja joku voisi sanoa pinnallisesti). Länsimaalaiset eivät helposti pääse osaksi japanilaista yhteiskuntaa. Ihailen ihmisiä, jotka ovat siinä onnistuneet. Minna Eväsoja on heistä yksi.

Luin vastikään Eväsojan kirjan Sensei: oppilaana Kiotossa. Myös Melkein geisha on lukulistallani. Olen ollut Eväsojan luennolla ja kuullut hänen puhuvan erilaisissa tilaisuuksissa, joten arvasin etukäteen, että kyseessä on mielenkiintoinen kirja.

Kirjassa on myös kuvia, mutta niitä olisi minun makuuni saanut olla enemmänkin. Arvostan sinänsä pikkutarkkaa ja asiantuntevaa kuvausta puutarhoista ja eri taidemuodoista, mutta tässä kohtaa on pakko sanoa, että kuva, sittenkin, joskus kertoo enemmän kuin 1000 sanaa.

Minulta on usein kysytty, mistä pidän Japanissa eniten. Vastaan aina epäröimättä: estetiikasta. Minna Eväsojan Sensei on "all about aesthetics", joten ei ole vaikea arvata, että pidin myös kirjasta. Minun ei ole myöskään vaikeaa eläytyä Eväsojan pohdintaan siitä palatako Suomeen vai jäädä Japaniin, olinhan kerran itse samassa tilanteessa. En ole koskaan katunut päätöstäni, mutta joskus mietin millaista elämäni nyt olisi, jos olisin päättänyt toisin.

Mielenkiintoisinta kirjassa onkin Eväsojan pohdinta siitä, kuinka hän ensin onnistuu kovalla työllä pääsemään opinnoissaan japanilaisten sisäpiiriin, mutta Suomeen muuton jälkeen huomaa lipuneensa siitä pois; hän on ajautunut japanilaisessa yhteiskunnassa "ulkokehälle", kuten hän itse asian ilmaisee.

Sensein kuvaaminen ihmisenä on tarkkanäköistä ja mielestäni objektiivista, ainakin siinä määrin, kun jonkun henkilön kuvaaminen voi objektiivista olla. Kirjan lopussa sensei on jo melko vanha ja kirjan tunnelma jollain tavalla surullinen. Teos onkin mielestäni myös oiva kuvaus maallisen arvostuksen ja kaiken siihen liittyvän katoavaisuudesta.

Kaikkein hauskinta kirjassa oli mielestäni se, kun Eväsoja kertoo opiskelijoiden ja opettajien junareissuista, jolloin heillä oli tapana sensein kanssa huvitella keksimällä haiku-runoja. Muut opiskelijat pelkäsivät aina junamatkoja sen takia, mutta Eväsoja heittäytyi täysillä leikkiin ja loisti siinä. Tämä on mielestäni tärkeä ominaisuus ihmisessä, joka haluaa ymmärtää vierasta kulttuuria ja kuvaa myös Eväsojaa hyvin.

Minna Eväsojasta ei lopulta tullut Japanissa arvostettua estetiikan professoria, vaan hän päätyi työskentelemään terveydenhoitoalalle Suomeen. Professori tai ei, minun silmissäni Eväsojan arvoa ei määritä se, mitä hän on tehnyt tai tekee, vaan se, miten hän sen tekee - omistautuneesti ja pieteetillä. Viisi tähteä.