Kirjabloggaajien klassikkohaaste: Sadan vuoden yksinäisyys

Osallistuin tänä vuonna ensimmäisen kerran kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, ja valitsemani kirja on - ei enempää eikä vähempää kuin Nobel-kirjailija Gabriel García Márquezin suurteos Sadan vuoden yksinäisyys. 

Tykkään ripotella TBR-kirjojeni sekaan klassikkoja, mutta oikein hyvää flowta en tämän kirjan lukemiseen löytänyt. Kirja on kuitenkin ollut kotihyllyssäni niin kauan, että ajattelin nyt olevan korkea aika tarttua siihen. En ole lukenut aiemmin kirjoja, joita voisi kuvata sanalla maaginen realismi, mutta ymmärrykseni mukaan kyse on kirjasta, jossa realismi ja fantasia yhdistyvät. 

Luin noin 10-vuotiaana nuorten kirjan Afrikka-pamaus, jossa mainittiin Sadan vuoden yksinäisyys. Tuossa kirjassa mainittiin erityisesti maaginen kohtaus, jossa Macondon kylä peittyy kukkasateeseen. Siitä asti Sadan vuoden yksinäisyys on kummitellut mielessäni.  

Jos haaveilet tämän kirjan lukemisesta, suosittelen lämpimästi vaikka printtaamaan netistä itsellesi sukupuun kirjan henkilöistä, se auttaa lukemisprosessissa. Itse en tajunnut tällaista tehdä ja jouduin arvuutttelemaan kymmeniä kertoja kirjan edetessä mistä hahmosta olikaan kyse. Marquez marssittaa lukijan tietoisuuteen sellaisen hahmokavalkadin, että heikompaa hirvittää. Asiaa ei auta se, että nähtävästi kirjan kulttuurikontekstissa etunimet toistuvat suvussa. Meillähän Suomessa on tapana toistaa vain toisia nimiä. Olisin myös toivonut kirjailijan avaavan hahmoja hieman enemmän - nyt heidän tekonsa kyllä tiedetään, mutta ei heidän ajatuksiaan. En osannut samaistua oikein kehenkään henkilöistä, mikä olisi auttanut kirjan läpi kahlaamisessa. Lähimmäksi tunteiden kuvausta päästään kohtauksessa, jossa Fernanda nalkuttaa miehelleen peräti kolmen sivun ajan, yhdessä virkkeessä. Se on oikeastaan ainoa kohtaus, jossa joku kirjan henkiöistä heräsi omassa mielessäni eloon.  

Kirjan ilmapiiri on itsessään elävä ja uskottava. Koska en ole vielä koskaan Latinalaisessa Amerikassa käynyt, joudun kuvittelemaan tämän osan kirjasta. Yritän kuvata sitä silti jotenkin.

1970-luvun lopulla Yhdysvalloista sai alkunsa uskonnollinen liike nimeltä Kansan temppeli. He perustivat lopulta ihanneyhteiskunnan Guyanan viidakkoon. En tiedä miksi Macondon kylä minun mielikuvituksessani muistuttaa tuota Guyanan viidakon yhteisöä, sillä Macondon kylän syntymisessä ja  ei ensisijaisesti ole kyse uskonnollisesta yhteisöstä.   

Jostain syystä kirjassa on myös mielestäni samanlainen tunnelma kuin  Asterix-sarjakuvien kirjalla Jumaltenrannan nousu ja tuho. Samoin joitain yhtäläisyyksiä on muutamia vuosia sitten lukemaani kirjaan Moskiittorannikko. 

Kirjoitustyyli on selkeä, mielestäni ei erityisen taiteellinen, mutta tämäntyyppiseen kirjaan sopiva. Sen sijaan juonesta ei tässä yhteydessä voi puhua. Kyse on ennen kaikkea sukukronikasta, ei niinkään yhdestä tarinasta, jossa on selkeä alku, keskikohta ja loppu. Omalla kohdallani ei myöskään voi puhua koukuttavuudesta, mikä johtunee siitä, kuten yllä jo mainitsin, että en pystynyt samastumaan hahmoihin. 

Hahmojen välisten suhteiden  kuvaus on kirjailijan selkeä vahvuus. Nautin kirjasta ajoittain, mutta useimmiten se jää omalla kohdallani kategoriaan "yleissivistystä lisäävä kirja". Silti ymmärrän oikein hyvin miksi kirjailija on palkittu Nobelilla - teoksen ansiot ovat kuitenkin kiistattomat, vaikkei se minua henkilökohtaisella tasolla puhutellutkaan.