Kurkistus lukupäiväkirjaani: Goober-haaste

 

Rasavillejä ja romantikkoja

En ole yleensä tietokirjojen ystävä, ainakin jos verrataan niitä romaaneihin. Normaalisti kaipaan sitä, että tietokin on tarjoiltu tarinan muodossa. 

Jokin aika sitten kirjastossa tarttui kuitenkin mukaan Sara Kokkosen teos Rasavillejä ja romantikkoja, joka käsittelee suomalaista tyttökirjallisuutta. Voiko olla olemassa parempaa tietokirjaa minulle? Suurin osa kirjasta koostuu kirjemuotoisista mielipidekirjoituksista siitä, miten ihmiset ovat kokeneet tämän kirjallisuuden genren.  

En tietenkään ole lukenut kaikkia suomalaisia tyttökirjoja. Lukukokemukseni taitavat keskittyä käännöskirjoihin, kuten L. M. Montgomeryn Anna- ja Emilia-sarjoihin sekä Louisa May Alcottin Pikku naisiin.

Kokkosen kirjassa oli ilahduttavan paljon kirjoja. jotka ovat minulle ennestään tuntemattomia. Osa niistä päätyikin heti TBR-listalleni. Omia suosikkejani ovat olleet Seljan tytöt, Nummelan ponitalli sekä Tiinat, joista en taida kuitenkaan kaikkia olla lukenut. Lisäksi olen lukenut osan Tuija Lehtisen nuorille suunnatuista kirjoista. 

Mikä tyttökirjoissa oikein vetoaa niin moniin lukijoihin? Veikkaan, että hahmot. Näin on ainakin omalla kohdallani. Tällä en tarkoita, että hahmot olisivat aina helposti samaistuttavia. Innostuin itse samaan aikaan nuoruudessani dekkareista ja tyttökirjoista, 12-13-vuotiaana. Ne ovat tietenkin aivan erilaisia kirjoja, joita ei kannata verrata. Kuitenkin uskon, että tyttökirjoissa viehätti ennen kaikkea hahmojen vilpittömyys ja viattomuus. Jos verrataan niitä vaikkapa esimerkiksi nuorillle suunnattuun Nancy-kirjaan, jossa käsitellään mielenterveys- ja huumeongelmaa, niin onhan tuo ero suuri. 

Pidän kirjoista, joissa henkilöt ovat moniulotteisia ja syviä. Jos näitä ei kirjassa ole, niin siinä täytyy olla jotain muuta todella ansiokasta, kuten esimerkiksi Tuulen viemää -kirjassa ajankuvaus. 

Joskus riittää hyvä juoni. Esimerkiksi Nummelan Ponitalli -kirjat ovat selkeästi juonivetoisia. Tosin en voi olla miettimättä tässä kohtaa kirjailijan uusiutumiskykyä. Oman kokemukseni mukaan osa tuotteliaista kirjailijoista hyödyntää samankaltaista juonta ja myös henkilöhahmoja ehkä turhankin monessa kirjassa. Jos tulee déjà vu -fiilis lukiessa, niin se onkin merkki itselleni, että on syytä siirtyä muihin kirjailijoihin.  

   

   

 

 

  

 

     

Blogin herätys

Blogi on uinunut jälleen Ruususen unta. Se ei oikeastaan haittaa, sillä tämän blogin ensimmäinen tavoite on toimia arkistona lukemilleni kirjoille, vähän niin kuin laajennettu Goodreads. Minua itseäni varten siis, ja kirjoittamisen taidon ylläpitäjänä. 

Nyt kuitenkin aion ottaa uuden tavan blogissani: nimittäin valitsen joka kuukausi teeman, josta bloggaan. Se voi olla maa, genre, jokin kirjailijan henkilöllisyyteen liittyvä asia tms. Tästä poisluen haasteet, kuten  klassikkohaasteen, joita pyrin edistämään joka tapauksessa. Tänä kesänä klassikkoni on muuten Victor Hugon Pariisin Notre Dame. Samoin lukupiirien kirjat tekevät poikkeuksen sääntöön. 

Muutamien hiljaisien kuukausien jälkeen on aika aktivoitua taas blogissa. Olen liittynyt uuteen Japani-lukupiiriin, josta olen innoissani. Opiskelu on vienyt monen vuoden ajan paljon aikaani, mutta nyt kun minulla on todistus kädessä niin voin taas omistautua ensimmäiselle (huom. en sano parhaalle tai tärkeimmällle) harrastukselleni. 

Tarkoitus olisi myös julkaista täällä blogissa kuvia lukupäiväkirjastani jatkossa. Siinä pääsen käyttämään enemmän visuaalisuutta, kuin mihin blogi antaisi muuten mahdollisuuden. 

Jatkan kirja-arvosteluiden kirjoittamista Kirjamaahan, mikä takaa sen, että pysyn kärryllä uusistakin kirjoista, enkä (kuten kovasti joskus toivoisin) käytä kaikkea aikaani vain unohtuneiden helmien metsästykseen ja kirjaston varastoon siirrettyjen kirjojen läpikäymiseen. 

Kirjabloggaajien klassikkohaaste: Anna Liisa

Luin tämän tammikuun klassikkohaasteeseen Minna Canthin näytelmän Anna Liisa ystävän suosituksesta. Melkein hävettää sanoa, etten ole Minna Canthia aiemmin lukenut; merkkivuosikin meni ohi muutama vuosi sitten ilman, että sain luettua ainuttakaan teosta. Onneksi luin nyt.

Nimittäin Anna Liisa on todella vaikuttava kirja. Lumouduin siitä heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Kirja on kuvaelma ihmisen sisäisestä kamppailusta ja syyllisyyden tunteesta. Pohdiskelin eniten juuri tuota syyllisyyttä. Englanniksi on sanonta: Do the right thing, even if nobody's watching. Ajattelen, että syyllisyyden tunne on samankaltainen; se ei häviä, vaikka kukaan ulkopuolinen ei sitä näkisi. 

Anna Liisan ratkaisu on ymmärrettävä, epätoivon hetkellä tehty vääränlainen päätös, mutta se ei tee teosta oikeutettua. Joku on joskus sanonut myös, että toimiva oikeuslaitos on yksi sivistysvaltion tunnuksista. Sen puutteessa oman käden oikeus kukoistaa kuin villissä lännessä. 

Kuten kaikkia historiallisia teoksia, Anna Liisaakin on peilattava omaan aikaansa. Olenko edes varma, etten itse olisi Anna Liisan tilanteessa päätynyt samaan. En tiedä. Onneksi minun ei tarvitse. Canth oli naisten oikeuksien puolesta puhuja. Ja kyllä pieni feministi minussa nosti päätään lukiessani. Välillä suorastaan suututti Mikon välinpitämätön suhtautuminen Anna Liisan tilanteeseen, johon hän oli itse osasyyllinen. Ei ole epäilystäkään, valitettavasti, kumpi on vallan kahvassa heidän suhteessaan. Onneksi hän ei sentään saa tahtoaan läpi kirjan lopussa. Viisi tähteä.  

      

Naiset, joita ajattelen öisin

 

Ei mikään lintu eksy tähän lymypaikkaani,

ei mikään musta pääskynen kaipausta tuoden,

ei mikään valkea lokki myrskyä ennustaen.

Kallioiden varjossa on minun kesyttömyyteni varuillaan,

valmiina pakenemaan pienintäkin risahdusta, lähestyvää askelta.

Äänetön ja sinertävä on minun maailmani, autuas.

Minulla on portti kaikkiin neljään tuuleen.

Minulla on kultainen portti itään – rakkaudelle, joka ei tule koskaan,

minulla on portti päivälle ja toinen ikävälle,

minulla on portti kuolemalle – se on aina avoin.

                                                                              (Edith Södergran)

Mistä alkaisin? Luin Mia Kankimäen kirjan Naiset joita ajattelen öisin tuttavani suosituksesta. Ensimmäisellä sivulla olin lumoutunut kirjan aiheesta, puolivälissä kiinnostukseni hieman hiipui, mutta palasi taas teoksen lopussa. Ja selvennykseksi kaikille, että nyt ei ole kyse romanttisesta kiinnostuksesta vaan tavallaan hyvistä ystävistä, jotka olisin halunnut tuntea heidän eläessään. 

Karen Blixen on ollut lapsuudestani lähtien yksi historiallisten hahmojen suosikeistani. Sillä saattaa olla jotain tekemistä Minun Afrikkani -elokuvan kanssa, jota tehtäessä olin juuri ja juuri syntynyt. Olen ollut aina kiinnostunut Afrikasta ja varsinkin sen luonnosta. Kun olin pieni, meillä oli akvaario ja tutkin kiinnostuneena minulle tilatusta Eläinmaailma-lehdestä akvaariopalstaa, jossa puhuttiin Tanganjika ja Malawi-järvistä ja niiden kalakannoista. Seuraavaksi tulivat George ja Joy Adamsonin Born free -elokuva ja Karen Blixenin jälkeen vielä Dian Fossey ja Sumuisten vuorten gorillat. 

Karen Blixenin lisäksi Kankimäki marssittaa päivänvaloon tukun historiallisia naishahmoja, jotka minun on pakko tunnustaa entuudestaan vieraiksi minulle. Luin silti sivut kiinnostuneena, olkoonkin että nämä naiset jossain määrin muistuttivat toisiaan siinä määrin, etteivät Karenin tavoin jääneet mieleeni. Silti (feministisestä näkökulmasta) erittäin tärkeitä hahmoja, joiden elämään kannattaa perehtyä.    

Lopuksi käsitellään japanilaista Yayoi Kusamaa, jonka taiteeseen oli Suomessakin mahdollisuus tutustua muutama vuosi sitten. Kusama ilmeisesti ihaili suuresti amerikkalaista taiteilijaa Georgia O'Keeffeä, jonka taiteeseen niin ikään perehdyin Helsingissä joitain vuosia sitten. Voitte arvata, että Japanifiilinä Kusama kolahti minuun todella.   

Naiset joita ajattelen öisin on ennen muuta feministinen teos: Se tuo päivänvaloon, ei suinkaan kaikkia, mutta joitain niistä naisista, jotka ovat historiankirjoituksessa jääneet miesten varjoon. Jossain vaiheessa kirjaa lukiessani nämä naiset alkoivat vaikuttaa jo yli-ihmisiltä, jotka hoitivat esimerkiksi taiteilijan uran ohella kymmenen lasta. Sen sijaan Karen Blixenin kohdalla hieman tähtipölystä karisi, kun tajusin hänen olevan valtavasta rohkeudestaan huolimatta kuolevainen, joka kärsi esimerkiksi masennuksesta, mikä on varsin inhimillistä, kun ottaa huomioon hänen elämänsä vastoinkäymiset.     

Kankimäellä on paljon tietoa asiasta ja hän tuo sen esille. Erityisesti hänen omaa Italian vierailuaan ja residenssijaksoaan kuvataan raikkaasti ja kotoisasti niin antoisalla tavalla, että haluaisin heti kokea samalla tavalla italialaisen maalaiselämän. 

Ihmiset suviyössä ja muita kirjablogin kuulumisia

En ehtinyt tänäkään vuonna mukaan Helmet-haasteeseen. Kesälukupiiri on loppumassa ja syksyksi olisi keksittävä jokin uusi haaste Silent Book Club -piirin lisäksi. Joten ajattelin lukea pikku-Helmet-haasteen. Tämän idean sain tuttavaltani; miksi lasten kirjojen lukeminen olisi vain lasten etuoikeus? Ensin ajattelin aloittaa haasteen vasta vuodenvaihteessa, mutta tehtyäni valmiiksi kirjalistaa haastetta varten totesin, että minulla on niin paljon materiaalia jo jonossa, että aloitan haasteen heti. Kerrottakoon, että jonossa on ainakin Pieni talo preerialla sekä Tove Janssonia. 

Viime aikoina minulla on ollut villityksenä lukea kirjoja, joista on tehty tv-sarja tai elokuva. Kun kirjan juoni on jo tiedossa, voi rauhassa kiinnittää huomionsa muihin asioihin ja vertailla, kumpi versio on onnistuneempi. 

Ensin kuitenkin kesän lukupiiri pakettiin: Osallistuin tänä kesänä Puulan seutuopiston etälukupiiriin. Viimeisenä kirjana lukupiiriin luettiin Suomen ainoan Nobel-voittajan F. E. Sillanpään klassikon Ihmiset suviyössä. 

Minulla kesti jonkin aikaa päästä kirjaan sisälle. Kuitenkin luettuani muutamia lukuja, jotka sivumennen sanoen ovat tässä kirjassa ovat erittäin lyhyitä, tarina imaisi mukanaan. Henkilögalleria on Marquezin ja Mortonin kirjojen jälkeen miellyttävän suppea, eikä minulla ollut vaikea pysyä mukana juonen käänteissä.  

Toki kieli on vanhahtavaa ja kirja saattaa olla haasteeellinen, jos sitä vierastaa. Tätä teosta lukiessani tuli väkisinkin mieleeni Eppujen Tuhansien murheellisten laulujen maa, niin elävästi kirja kuvaa mielestäni suomalaisen (miehen) mielenmaisemaa. Ja siltikin: valoa on myös, ja siksi kirjan jaksaa lukea loppuun. Enempiä spoilaamatta, annan kirjalle  neljä tähteä.    

 

   

Kirjabloggaajien klassikkohaaste: Sadan vuoden yksinäisyys

Osallistuin tänä vuonna ensimmäisen kerran kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, ja valitsemani kirja on - ei enempää eikä vähempää kuin Nobel-kirjailija Gabriel García Márquezin suurteos Sadan vuoden yksinäisyys. 

Tykkään ripotella TBR-kirjojeni sekaan klassikkoja, mutta oikein hyvää flowta en tämän kirjan lukemiseen löytänyt. Kirja on kuitenkin ollut kotihyllyssäni niin kauan, että ajattelin nyt olevan korkea aika tarttua siihen. En ole lukenut aiemmin kirjoja, joita voisi kuvata sanalla maaginen realismi, mutta ymmärrykseni mukaan kyse on kirjasta, jossa realismi ja fantasia yhdistyvät. 

Luin noin 10-vuotiaana nuorten kirjan Afrikka-pamaus, jossa mainittiin Sadan vuoden yksinäisyys. Tuossa kirjassa mainittiin erityisesti maaginen kohtaus, jossa Macondon kylä peittyy kukkasateeseen. Siitä asti Sadan vuoden yksinäisyys on kummitellut mielessäni.  

Jos haaveilet tämän kirjan lukemisesta, suosittelen lämpimästi vaikka printtaamaan netistä itsellesi sukupuun kirjan henkilöistä, se auttaa lukemisprosessissa. Itse en tajunnut tällaista tehdä ja jouduin arvuutttelemaan kymmeniä kertoja kirjan edetessä mistä hahmosta olikaan kyse. Marquez marssittaa lukijan tietoisuuteen sellaisen hahmokavalkadin, että heikompaa hirvittää. Asiaa ei auta se, että nähtävästi kirjan kulttuurikontekstissa etunimet toistuvat suvussa. Meillähän Suomessa on tapana toistaa vain toisia nimiä. Olisin myös toivonut kirjailijan avaavan hahmoja hieman enemmän - nyt heidän tekonsa kyllä tiedetään, mutta ei heidän ajatuksiaan. En osannut samaistua oikein kehenkään henkilöistä, mikä olisi auttanut kirjan läpi kahlaamisessa. Lähimmäksi tunteiden kuvausta päästään kohtauksessa, jossa Fernanda nalkuttaa miehelleen peräti kolmen sivun ajan, yhdessä virkkeessä. Se on oikeastaan ainoa kohtaus, jossa joku kirjan henkiöistä heräsi omassa mielessäni eloon.  

Kirjan ilmapiiri on itsessään elävä ja uskottava. Koska en ole vielä koskaan Latinalaisessa Amerikassa käynyt, joudun kuvittelemaan tämän osan kirjasta. Yritän kuvata sitä silti jotenkin.

1970-luvun lopulla Yhdysvalloista sai alkunsa uskonnollinen liike nimeltä Kansan temppeli. He perustivat lopulta ihanneyhteiskunnan Guyanan viidakkoon. En tiedä miksi Macondon kylä minun mielikuvituksessani muistuttaa tuota Guyanan viidakon yhteisöä, sillä Macondon kylän syntymisessä ja  ei ensisijaisesti ole kyse uskonnollisesta yhteisöstä.   

Jostain syystä kirjassa on myös mielestäni samanlainen tunnelma kuin  Asterix-sarjakuvien kirjalla Jumaltenrannan nousu ja tuho. Samoin joitain yhtäläisyyksiä on muutamia vuosia sitten lukemaani kirjaan Moskiittorannikko. 

Kirjoitustyyli on selkeä, mielestäni ei erityisen taiteellinen, mutta tämäntyyppiseen kirjaan sopiva. Sen sijaan juonesta ei tässä yhteydessä voi puhua. Kyse on ennen kaikkea sukukronikasta, ei niinkään yhdestä tarinasta, jossa on selkeä alku, keskikohta ja loppu. Omalla kohdallani ei myöskään voi puhua koukuttavuudesta, mikä johtunee siitä, kuten yllä jo mainitsin, että en pystynyt samastumaan hahmoihin. 

Hahmojen välisten suhteiden  kuvaus on kirjailijan selkeä vahvuus. Nautin kirjasta ajoittain, mutta useimmiten se jää omalla kohdallani kategoriaan "yleissivistystä lisäävä kirja". Silti ymmärrän oikein hyvin miksi kirjailija on palkittu Nobelilla - teoksen ansiot ovat kuitenkin kiistattomat, vaikkei se minua henkilökohtaisella tasolla puhutellutkaan.