Koti kulttuurien välissä ja pari muuta kirjaa

Teen nyt poikkeuksellisesti yhden tekstin kolmesta kirjasta, jotka olen kuunnellut hiljattain, ja jotka käsittelevät samaa teemaa. Miksei suomen kielessä ole sanaa poikkikulttuurinen, kun on kerran poikkitaiteellinen tai poikkitieteellinen? Sillä tuo sana poikkikulttuurinen kuvaisi parhaiten tämän tekstin teemaa. Kuuntelin siihen seuraavat kirjat: Jussi Konttinen: Siperia, Satu Rämö: Talo maailman reunalla ja Lotta-Sofia Saahko: Koti kulttuurien välissä

Näistä ehkä parhaiten mieleen jäi viimeksi mainittu. Lotta-Sofia Saahkosta en tiennyt alun perin muuta kuin Lotta ja pappa -Youtube videot, jotka eivät ole minulle tuttuja, mutta joita äitini kuunteli innokkaasti lockdownin aikana. 

Kirjojen juonesta on aina vaikea kirjoittaa ilman spoilereita; siksi sanon vain, että kirjassa Lotta pohtii lapsuuttaan ja nuoruuttaan Saksassa ja Kiinassa. Kirja kuitenkin herätti minussa paljon ajatuksia, joita koetan syväluodata seuraavassa.

Olin itse luultavasti poikkeuksellisen itsenäinen nuorena; lensin esimerkiksi Atlantin yli ja takaisin yksin ja alle 15-vuotiaana. Siksi aloin kirjan edetessä ihmetellä yhä enemmän kirjan päähenkilön lapsellisuutta. Taidan itse muistuttaa enemmän Lotan siskoa Liinaa.  Kuitenkin luettuani kirjan loppuun tunsin ymmärtäväni miksi Lotta käyttäytyi niin kuin käyttäytyi. Kirjan lopussa on nimittäin erittäin valaiseva tekstipätkä third culture kid -ilmiöstä. Aiheesta on kirjoittanut ainakin Ruth Useem. 

Lotta-Sofia Saahkon kirja kannattaa lukea jos kokee olevansa "third culture kid", mutta minä suosittelen sitä kaikille kulttuurien vuorovaikutuksesta kiinnostuneille.   

Sitten sanon vielä tämän, silläkin uhalla, että joku tästä mielensä pahoittaa: Kaveripiirissäni on aina oltu suvaitsevaisia erilaisia lasten kasvatustapoja kohtaan. Esimerkiksi eräässä työpaikassa työtoverini mies oli pitkään rauhanturvaajana Afganistanissa. Tällainen tilanne aiheuttaa tietysti perheelle monenlaisia haasteita, mutta se ei todellakaan välittömästi (kuten tiedän joidenkin ajattelevan) aiheuta lapsille murheellista lapsuutta.      

Talo maailman reunalla- kirjaa mainostettiin lauseella "jotain ihan muuta kuin vuosi Provencessa". En ole viimeksi mainittua kirjaa lukenutkaan, vaikka se hyllyssäni onkin. Tämän kirjan parissa todella viihdyin. En ole lukenut Rämön dekkareita, mutta otan ne lukulistalleni ihan pelkästään tämän kirjan perusteella. Kirjassa kulttuurien välisyyttä kuvataan hyvin eri tavalla kuin Saahkon kirjassa. Tässä kirjassa ulkomaille muutto tuntuu eniten koko perheen projektilta. 

Sen sijaan Jussi Konttisen kirjassa Siperia tuntuu olevan päähenkilön oma projekti, jota perhe vain myötäilee. Siksi en ehkä viehättynyt tästä kirjasta niin paljon. Se on kuitenkin lukemisen / kuuntelemisen arvoinen.   

 

Etusivu

Tervetuloa kirjablogiini. Löydät täältä arvioitani niin uutuuksista kuin kirjataivaan kiintotähdistä, klassikoista ja unohdetuista helmistä tämän päivän polttaviin puheenaiheisiin. Olen myös arkistoinut tänne tekstejä vanhasta blogistani.  

Siitä saakka, kun opin lukemaan 4-vuotiaana, olen ollut lukutoukka. Kirjat ovat aina olleet osa elämääni, enkä voi oikeastaan kuvitella tilannetta, että minulla ei olisi joku teos kesken. Historiallinen fiktio on lempigenreni, mutta luen laajalti myös esimerkiksi autofiktiota ja elämäkertoja. Teatteriharrastukseni sytytti minussa kiinnostuksen näytelmäteksteihin ja runonlausuntaryhmä runoihin. Uusimpana tulokkaana kiinnostuksen kohteissani on spekulatiivinen fiktio. Haluan haastaa itseni myös lukemaan kirjallisuutta kaikista maailman maista. Silloin tällöin tartun myös englannin- ja ranskankielisiin kirjoihin. Tule sinäkin seuraamaan matkaani!  

Kirjaterveisin,

Hanna-Leena 

Sofian maailma

Olen aina ollut kiinnostunut filosofiasta. Siksi onkin hieman yllättävää, että Sofian maailma löysi tiensä kirjahyllyyni vasta 25 vuotta sen jälkeen kun kirja julkaistiin suomeksi. Kirjahan on suunnattu nuorille, mutta halusin silti lukea järkäleen (lähes 600 sivua), koska tämä taisi olla yksi 90-luvun puhutuimmista nuorten kirjoista ennen vaikkapa Harry Pottereita. Kirja kertoo 15-vuotiaasta  norjalaistytöstä, joka päätyy opiskelemaan filosofiaa salaperäisen opettajansa johdolla. En nyt puutu kirjan kehyskertomukseen sen enempää, koska tätä kirjaa ei ole kirjoitettu kuten tavallista romaania, eikä juoni ole sen tärkeintä antia.

Sen sijaan Sofian maailma on eräänlainen tietokirjan ja romaanin risteytys, tutkielma länsimaisen filosofian historiasta. Miettiä voi, miksi joukossa ei ole lainkaan esimerkiksi itämaisia filosofeja ja heidän teorioitaan.

Kirjassa on kuitenkin monenlaisia ansioita. Yksi niistä on se, että kirjailija on sanonut sanottavansa varsin kattavasti, mutta silti tiiviisti. Jokaisesta kirjassa esitellystä filosofista olisi epäilemättä saanut oman teoksensa, joten Sofian maailmassa on vain pääteesit jokaiselta. Tämä on ymmärrettävää. Mitä kirjasta pitäisi sitten muistaa luettuaan sen? Ei varmaankaan yleistietoa filosofien syntymä- ja kuolinvuosista. Ennemminkin kirja toimii ruokahalun herättäjänä. Kenestä filosofista sinä haluaisit tietää enemmän?

Joitakin omia huomioitani:

Soren Kierkegaardin mukaan on olemassa kolme elämisen tasoa: esteettinen, eettinen ja uskonnollinen. Tuntematta Kierkegaardin teorioita tarkemmin minusta on hieman kummallista että hän pitää esteettistä ja eettistä sekä esteettistä ja uskonnollista tasoa toisensa poissulkevina. Eikö esimerkiksi ortodoksinen uskonto vaali esteettisiä arvoja kirkkotaiteessaan?

Toiseksi Karl Marx sai minut pohdiskelemaan tasa-arvon käsitettä: haluaisin uskoa, että kaikki ihmiset syntyvät samanarvoisina (joku sosiologi saattaa tietysti kiistää tämänkin). Mutta onko oikein, että kaikki saavat saman riippumatta siitä, mitä ovat tehneet sen eteen? Oletetaan, että sinulla on mansikkapelto, joka tuottaa paljon mansikoita joka kesä. Tiedän kokemuksesta, että mansikoiden poimiminen on erityisen rankkaa työtä. Oletetaan myös, että oma toimeentulosi riippuu noista mansikoista. Entäpä, jos naapurisi pelto ei ole tuottanut yhtään mansikoita koko kesänä? Annatko omat mansikkasi hänelle? Entä jos tiedossa olisi, että naapurisi pelto on huonoa maata, joka ei edes potentiaalisesti tuota niin paljon kuin omasi? Tai, entä jos hänen peltonsa on hyvä, mutta hän onkin ollut vain laiska?

Monet tuntevat varmasti Darwinin teorian luonnonvalinnasta. Entä jos laajennetaan hänen teoriansa koskemaan myös ihmislajia? Minua hämmästyttää se, että Jostein Gaarder näyttää suosivan samaan aikaan sekä luonnonvalinta-teoriaa (vahvimmat selviävät),  että marxistista näkemystä, että heikommassa asemassa olevia pitää auttaa? Eikö tässä ole ristiriita? Tämä jääköön jokaisen lukijan omaan pohdintaan. Itse haluan vain nostaa esiin kysymyksiä.

Ajatuksia Michelle Obaman kirjoista: Minun tarinani, osa 1 ja 2

Michelle Obama: Minun tarinani, osa 1

What is a friend?
A single soul dwelling in two bodies.

-Aristoteles

Liityin äskettäin äänikirjojen kuuntelijoiden joukkoon. Ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Michelle Obaman Minun tarinani, ja olen ottanut tavaksi kuunnella yhden luvun aina aamuisin. En ole sen kaltainen kuuntelija, että tuntisin tarvetta käydä läpi mahdollisimman monta kirjaa mahdollisimman lyhyessä ajassa, vaan minusta on mukava makustella kirjan tarjoamia ajatuksia, joskus hyvinkin kauan.

Minun oli tarkoitus arvioida Michelle Obaman kirjaa blogissani kuunneltuani sen loppuun, mutta nyt kuunneltuani 30 % kirjasta minun on PAKKO hehkuttaa sitä täällä. Olin toki kuullut ylistävät arviot kirjasta, mutta en uskaltanut odottaa paljon, sillä monesti käy niin, että jos muodostaa jostain kirjasta hyvän vaikutelman ennen kuin on lukenut sen itse, saattaa pettyä. Michelle Obama ei petä.
Kirjassa on monia ansioita; se on selkeä ja perinpohjainen, jopa yksityiskohtainen. Olen todennut täälläkin, että elämäkerrat joskus jäävät minulta kesken nykyään sen takia, että ne ovat lähes piinallisen yksityiskohtaisia. Tässä kirjassa se ei kuitenkaan häiritse lainkaan. Lisäksi pidän kirjan lukijan äänestä ja lukutavasta: se on selkeä ja rauhallinen.

Kaikki ylläoleva on totta, mutta se ei kuitenkaan ole syy siihen, että päätin tänään kirjoittaa blogiini kirjasta. Syy on se, että kahteenkymmeneen vuoteen mikään kirja ei ole liikuttanut minua kyyneliin asti. Michelle Obama onnistui siinä, ja samalla hän onnistui samastuttamaan minut tarinaansa, yllättävästikin. Hän nimittäin kertoi syöpään kuolleesta ystävästään tavalla joka toi mieleeni edesmenneen hyvän ystäväni Raizan. Tuntui kuin olisin palannut ajassa taaksepäin, niin koskettava oli tuo kuvaus. Odotan mielenkiinnolla minkälaisia ajatuksia loppu kirjasta tarjoaa.     

Michelle Obama: Minun tarinani, osa 2

Sain juuri kuunneltua loppuun Michelle Obaman elämäkerrallisen teoksen Minun tarinani. Tulen käsittelemään aihetta vielä tulevassa blogitekstissä, jossa vertaan Michellen tietä Yhdysvaltain ensimmäiseksi naiseksi Iso-Britannian kuningatar Elizabethin elämään. Tämä teksti ei niinkään käsittele kirjaa, vaan sen pohjalta kummunneita ajatuksiani. 

Minulla ja Michelle Obamalla on (ainakin) yksi yhteinen piirre: Emme ole poliittisia ihmisiä. Toistan sen: emme ole poliittisia ihmisiä. Yksinkertainen lause, mutta se tuntuu olevan vaikea ymmärtää joskus. Minusta puoluepolitiikka on pahimmillaan lapsellista kinastelua juupas-eipäs tyyliin. 

Nyt joku tietysti vetää tästä sen johtopäätöksen, että vastustan demokratiaa. Se ei pidä paikkaansa. Minusta demokratia on kaikista mahdollisista yhteiskuntajärjestyksistä vähiten huono ja siksi puolustan sitä. En liioin vastusta monipuoluejärjestelmää, enkä edes Yhdysvaltain kaltaista kaksipuoluejärjestelmää. Äänestysoikeus on nimenomaan oikeus, ei velvollisuus, jona jotkut ihmiset sen kokevat. Yritän aina muistaa, että se ei ole itsestäänselvyys. Silti minulle on usean kerran käynyt niin, että olen äänestyskopissa raapustanut lappuun numeron perehtymättä kovin perusteellisesti kyseiseen  ehdokkaaseen ja hänen mielipiteisiinsä. Minusta ihmisellä ei myöskään tarvitse olla mielipidettä joka asiasta, mikä monimutkaisessa maailmassa olisikin mahdotonta. 

Syyskuun 11. päivän järkyttävien terrori-iskujen jälkeen Yhdysvaltain presidentti George Bush ilmoitti, että kaikkien tulisi valita puoli taistelussa terrorismia vastaan. En tietenkään sympatiseeraa niitä ihmishirviöitä, jotka suunnittelevat tuollaisia iskuja. Mutta koko arabimaailman demonisoiminen sen takia oli aivan turhaa.

Olen koko ikäni vierastanut vastakkainasettelua. Kasvoin kodissa, jossa arvostettiin erilaisia mielipiteitä. Kun lähdin opiskelemaan Helsinkiin, ajauduin toimimaan ylioppilaskuntien kehitysyhteistyöprojekteissa. Silloinen visioni oli että jonain päivänä ei olisi enää kehitysmaita ja teollisuusmaita ja se on edelleen mielestäni tavoittelemisen arvoinen. Kuitenkin tapasin projektien puitteissa myös todella idealistisia, (omasta mielestäni) lähes fanaattisia ihmisiä. Tätä fanatismia, ns. yhden asian ajamista en aina ymmärtänyt. Yhteiskunta on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. En myöskään näe mitään pahaa siinä että kehitysmaiden ihmisten asioiden ajamisen lisäksi tuetaan oman maan apua tarvitsevia. Oman opinahjoni, silloisen kauppakorkeakoulun tukemiskohde oli sotaveteraanien hoitokoti. Miksi kehitysmaiden kansalaisilla olisi etuoikeus tukeen? 

Suhteellinen köyhyys voi olla jopa pahempaa kuin absoluuttinen köyhyys. Tämän opin opiskellessani Japanissa. Kerran keskustelin ystäväni, egyptiläisen kansainvälisten suhteiden opiskelijan kanssa siitä miksi Suomessa tehdään paljon itsemurhia verrattuna hänen maahansa. Ehdotin selitykseksi, että ehkä Egyptissä köyhät ihmiset saavat lohtua toisistaan. Suomessa taas täytyy olla todella huono tuuri, jos on pudonnut kaikkien yhteiskunnan turvaverkkojen läpi ja sen takia masentuneet suomalaiset tuntevat ehkä enemmän yksinäisyyttä ongelmineen kuin egyptiläiset.          

Arvostan ihmisiä joilla on visio, ja sen lisäksi voimaa ja rohkeutta ajaa sen vision toteutumista. Mutta se ei tarkoita että minun mielestäni kaikilla ihmisillä pitäisi olla visio. Minusta ihmisen tekoja pitäisi arvostaa oikeassa mittakaavassa hänen arvoihinsa nähden. Joskus on "jalompaa" (en keksi muutakaan sanaa) tinkiä joskus omista periaatteistaan toisten hyväksi ja tehdä kompromisseja kuin se, että saa aina asiat menemään oman mielensä mukaan, olivatpa ihmisen periaatteet kuinka jaloja tahansa. Toki periksi antava osapuoli ei saa aina olla sama, se synnyttää katkeruutta. 

Tästä näkökulmasta ei ole siis ihme, että Michelle Obaman kansanomainen ja ihmisläheinen tyyli ja vaatimattomatkin tavoitteet vetosivat minuun todella paljon. 

Lopuksi haluan siteerata Tina Turnerin kappaletta "I don't wanna fight". 

I don't care who's wrong or right

I don't really want to fight no more (too much talking babe)

Let's sleep on it tonight

I don't really want to fight no more

This is time for letting go

Katrina

Saaristolaiselämää kirjan kansissa

Tartuin innostuneena Sally Salmisen kirjaan Katrina, koska olin lukenut ja pitänyt Myrskyluodon Maija -sarjasta sekä esimerkiksi Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkitusta kirjasta Jää. Katrina on unohdettu helmi Suomen kirjallisuudessa ja jälkipolvet ovat pitäneet sitä jopa Nobel-palkinnon arvoisena. Viime aikoina se on ollut pinnalla Juha Hurmeen tekemän uuden käännöksen takia, joka on varmasti hyvä. Minä luin vanhan, Aukusti Simojoen käännöksen, joka on mainio sekin. 

Kirja todella muistuttaa Blomqvistin ja Lundbergin kirjoja tyylillisesti, mutta se on tematiikaltaan ehkä hieman laajempi. Nyt kun vertaan tätä kirjaa muihin Helmet-haasteeseen tänä vuonna lukemiini kirjoihin, niin huomaan, että olen näköjään sattumalta valinnut useita kirjoja, jotka kuvaavat köyhyyttä. Köyhyyttähän on tietysti monenlaista, mutta Katrinassa korostuu absoluuttisen köyhyyden lisäksi myös suhteellinen köyhyys ja yhteiskunnallinen epätasa-arvo, jonka nostaisinkin yhdeksi teoksen pääteemoista. Kun Katrinalle tarjotaan lahjaksi lehmää, hän suuttuu, koska haluaa ansaita kaiken omistamansa. Tuohon kirjan kohtaan samaistuin itse helposti. Toiseksi, teos on erittäin hyvä ulkopuolisuuden kuvaus. Katrina saapuu saaristoon Pohjanmaalta ja esimerkiksi hänen puhetapansa on jatkuvasti saarelaisten hampaissa. 

Katrinan mies Johan on huomattavasti Katrinaa heikompi hahmo; tämä kirja on kuvaus voimakkaasta naisesta, joka on oman onnensa seppä, mutta kaipaa silti silloin tällöin tasavertaista parisuhdetta. Olen kirjoittanut Commonplace Bookiini ylös Katrinan ajatuksen: "Aina voimakkaampi, aina se, jonka on rohkaistava." Silti Katrina ja Johan saavat turvaa toisistaan; koruton saaristolaiselämä aivan kuin hitsaa heidät yhteen. Pidin myrskykuvausta, jossa Katrina ja Johan haaksirikkoutuvat saarelle yhtenä kirjan voimakkaimmista kohtauksista. Katrina-hahmon elämänviisaus on luonteeltaan käytännöllistä ja anteeksiantavaa.   

Miljöön kuvaus on erinomaista, ja saariston karu kauneus piirtyy vaivattomasti lukijan silmiin. Kiersin itse Ahvenanmaan saaristoa pyörällä joitain vuosia sitten ja täytyy sanoa, että se oli aivan upea kokemus. Suosittelenkin varsinkin vierailemaan Kökarissa, jos kiinnostaa ottaa selvää, minkälainen ympäristö on toiminut Katrinan ja muiden mainitsemieni kirjojen innoittajana. Sijoitan tämän kirjan haasteen kohtaan 16: Kirjan luvuilla on nimet.  

Viimeisiä sivuja lukiessa meni roska silmään. Viisi tähteä.

Alaskan taivaan alla

"Alaska ei muovaa luonnetta vaan paljastaa sen." 

                                                 -Kristin Hannah, Alaskan taivaan alla

Rippikoulukesänäni vanhempani lähettivät minut Kanadaan sukulaisten luokse viettämään kesälomaa. Tämä matka oli minulle valtava seikkailu, sillä en ollut matkustanut aiemmin ilman perhettäni. Valtaosan noista kahdesta viikosta vietin Kanadan läntisimmässä territoriossa, British Columbiassa, jonka henkeäsalpaavaan kauneuteen rakastuin välittömästi. Kristin Hannahin kirja Alaskan taivaan alla on ylistyslaulu Alaskan kauneudelle, ja vaikka en aivan Alaskassa asti olekaan käynyt, uskon että ymmärrän mistä kirjailija puhuu.     

Jotkut kirjat vain paranevat loppua kohti. Alaskan taivaan alla laajenee vähitellen ympäristön kuvauksesta monitahoiseksi erilaisten teemojen kuvakudokseksi; joista poimittakoon esimerkiksi feminismi (minulle tuli mieleen Thelma ja Louise -elokuva) ja sodan vaikutus ihmiseen (viime aikoina olen pohtinut varsinkin sodan ylisukupolvisia vaikutuksia, vaikka tämä kirja ei niistä varsinaisesti kerrokaan).

Lyhyesti sanottuna kirja kertoo perheestä, joka muuttaa Alaskaan. Vietnamin sodan traumatisoima isä koettaa opettaa tyttärelleen selviytymiskeinoja (joihin kuuluu kummallisia riittejä, kuten ammutun jäniksen sydämen syöminen). Isä varustaa perhettään ydinsodan varalle, joka tuntuu ainakin minusta lukijana mielipuoliselta. Olin itse kovin pieni kylmän sodan aikana, joten tuollainen "varautuminen pahimpaan" on jotenkin minun käsityskykyni ulottumattomissa, vaikka Euroopassa parhaillaan onkin sota. Vähitellen perheen isä lipuu pois reaalimaailmasta; hän rupeaa rakentamaan muuria tonttinsa ympärille, haastaa riitaa kyläläisten kanssa ja ajautuu käyttämään yhä raaempaa väkivaltaa perheeseensä.     

Uskon, että suomalaisena lukijana minulla on jonkinlainen ymmärrys siitä, millaista elämä Alaskassa on ollut. (Muistan yhä kun tulipalopakkastalvena 1998-99 ranskalainen kämppäkaverini oli aivan sokissa siitä, että Lapissa huolehdittiin enemmän kotieläinten, kuin ihmisten pärjäämisestä :) Ylimääräisenä sokerina pohjalla kirjassa on voimakas mieshahmo Tom Walker, johon olin pikkuisen ihastunut. (Myönnän, että tuollaiset pelastajahahmot ovat heikkouteni:) 

Kirjan loppu on minusta mukavan todellisen makuinen; toivottomat romantikot eivät pety, mutta myöskään realistit eivät saa yliannosta siirappia.  

Erittäin vaikuttava kirja. Jos Katriina nosti silmiini kyyneleet, niin teki myös tämä teos. Viisi tähteä. Sijoitan tämän Helmet-haasteen kohtaan 30, joku muuttaa uuteen maahan. Vaikka Alaska kuuluukin Yhdysvaltoihin, niin se on niin erilainen, että minusta ainakin tuon haastekohdan henki, jos ei kirjain, toteutuu tässä kirjassa.  

Normaaleja ihmisiä ja Nalle Puh -filosofiaa

A. A. Milne: Nalle Puh; Nalle Puh rakentaa talon 

Tämä kirja menee kohtaan 21: Kirja liittyy lapsuuteesi. Mietin, että olisin voinut valita tähän kohtaan jonkun "aikuisenkin" kirjan, kuten vaikka Tsernobylistä nousee rukous (koska Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus on Kekkosen hautajaisten lisäksi ainoa uutinen minkä muistan 1980-luvulta), joka kyllä on myös TBR-listallani. Mutta sitten ajattelin, että Nalle Puh on ihan tarpeeksi syvällinen kirja tähän kohtaan. Nalle Puh tuli minulle sarjakuvana  lapsena, mutta vasta luettuani kirjan haasteeseen tajusin, miten hienot keskenään erilaiset hahmot tarinoissa on. Joskus lukiessa jotain kirjaa häiritsee kun jotain hahmoa kuvataan vaikka rohkeaksi, vaikkei hahmo tee mitään rohkeaa. Tätä ongelmaa ei Nalle Puhissa ole: Puh on "yksinkertainen", Pöllö viisas, Ihaa pessimistinen jne. 

Sally Rooney: Normal People 

Normaali (yhteiskuntatieteissä) Wikipedian mukaan: normien mukainen käyttäytyminen

Luin tämän englanniksi, mikä oli hyvä valinta, sillä olen nähnyt TV-sarjan kaksi kertaa, joten lukiessa oli mahdollista keskittyä juonen (joka sekin on kyllä hyvä) sijasta kirjan kieleen. Kielestä nostaisin esiin erityisesti Mariannen ja Connellin välisen dialogin, joka on minusta erityisen taidokkaasti rakennettu.  Joskus vuosia sitten telkkarista tuli sarja "Terapiassa", jonka vaikuttavuus perustui pitkälti dialogin nasevuuteen. Minusta parasta keskustelua tv-sarjassa tai kirjassa ylipäätään ei ole sellainen, missä kaikki repliikit on mietitty tarkasti etukäteen, vaan aitouden tunne syntyy illuusiosta, että dialogi kehittyy, kuten todellisuudessakin, keskustelun myötä. 

Pohdiskelin pitkään, mitä kirjailija on tarkoittanut kirjan nimellä. Viittaako hän siihen, että kirjan päähenkilöt ovat hänen mielestään normaaleja vai eivät ole? Jätän tämän jokaisen lukijan pohdittavaksi. Hiukan ongelmalliseksi ja kulttuurisidonnaiseksi asiaksi koen sen, että kirjassa mietitään niin paljon., kuka saa minkäkin stipendin ym. Stipendin saaminen toki lämmittää aina, mutta vasta lukiessani kirjaa tajusin, että se on monissa maissa todella tärkeää, jotta varattomampi pystyy opiskelemaan. Täällä Suomessa elämme omassa kuplassamme, missä ainakin teoriassa on mahdollista pärjätä omilla ansioillaan elämässä. 

Kirjailija on valinnut tarinan aikamuodoksi preesensin, joka saattaa karkottaa jotkut lukijat. Imperfektiä on kyllä käytetty joissain takaumissa. Minusta preesens on hyvä valinta tähän kirjaan, se tuo tarinan lähemmäksi lukijaa. Toinen kerronnallinen valinta on se, että esimerkiksi henkilöiden ulkonäkö ja heidän tekemisensä on kuvattu välillä jopa piinallisen tarkasti, ikään kuin oltaisiin keskellä mindfulness-harjoitusta. Tämä kirja on yksi niistä harvoista, joista tehdystä TV-sarjasta olen pitänyt yhtä paljon kuin kirjasta. Tämä saattaa johtua siitä, että sarja on pysynyt hyvin uskollisena kirjalle.      

Olen miettinyt minkälaista Mariannen kaltaisen henkilön elämä olisi todellisuudessa; miksi hänestä ei ehkä pidettäisi. Luulen, että yksi syy saattaa olla hänen viileän tyyni suhtautumisensa moniin asioihin. Toisaalta ihailen sitä, mutta toisaalta minun tekisi lukijana mieli välillä ravistella häntä, saada hänet reagoimaan. Toisaalta, jos on pitkään ottanut elämässä sen roolin, ettei hätkähdä mistään, voi olla vaikeaa teeskennellä muutakaan. 

Mariannen ja Connellin suhde on tietysti erittäin kompleksinen, ja osaltaan kirjan vetovoima perustuu juuri siihen. Täysin tasaisesta ja seesteisestä elämästä tuskin (kiinnostavaa) kirjaa saisikaan. Syy tähän suhteen ongelmallisuuteen on tietysti vallan epätasapaino heidän välillään. Välillä kadehdin Mariannen "tekisin kaiken puolestasi" -rakkautta, välillä se taas järkytti minua. Erityisesti hänen suhteensa ruotsalaiseen valokuvaajaan oli aika epämiellyttävää luettavaa, minulle tuli mieleen eräänlainen "Fifty Shades of Greyn" siloteltu muoto, sillä poikkeuksella, että Anastasian ja Christianin suhde on mielestäni ensisijaisesti eräänlaista peliä, kun taas Mariannen luonteessa on oikeasti piirre, alistuvuus, joka tuntuu järkyttävän minua jollain tavalla. Jostain syystä kirjassa on mielestäni hieman alakuloinen pohjavire, joka mietitytti minua sen verran, että pitkään arvelin antavani kirjalle neljä tähteä. Luettuani kirjan loppuun annan kuitenkin viisi tähteä, erityisesti elämänmakuisuudesta. Sijoitan tämän haasteen kohtaan 11: Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä. Muihinkin kohtiin kirja sopisi kyllä.