Kirjabloggaajien klassikkohaaste: Anna Liisa

Luin tämän tammikuun klassikkohaasteeseen Minna Canthin näytelmän Anna Liisa ystävän suosituksesta. Melkein hävettää sanoa, etten ole Minna Canthia aiemmin lukenut; merkkivuosikin meni ohi muutama vuosi sitten ilman, että sain luettua ainuttakaan teosta. Onneksi luin nyt.

Nimittäin Anna Liisa on todella vaikuttava kirja. Lumouduin siitä heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Kirja on kuvaelma ihmisen sisäisestä kamppailusta ja syyllisyyden tunteesta. Pohdiskelin eniten juuri tuota syyllisyyttä. Englanniksi on sanonta: Do the right thing, even if nobody's watching. Ajattelen, että syyllisyyden tunne on samankaltainen; se ei häviä, vaikka kukaan ulkopuolinen ei sitä näkisi. 

Anna Liisan ratkaisu on ymmärrettävä, epätoivon hetkellä tehty vääränlainen päätös, mutta se ei tee teosta oikeutettua. Joku on joskus sanonut myös, että toimiva oikeuslaitos on yksi sivistysvaltion tunnuksista. Sen puutteessa oman käden oikeus kukoistaa kuin villissä lännessä. 

Kuten kaikkia historiallisia teoksia, Anna Liisaakin on peilattava omaan aikaansa. Olenko edes varma, etten itse olisi Anna Liisan tilanteessa päätynyt samaan. En tiedä. Onneksi minun ei tarvitse. Canth oli naisten oikeuksien puolesta puhuja. Ja kyllä pieni feministi minussa nosti päätään lukiessani. Välillä suorastaan suututti Mikon välinpitämätön suhtautuminen Anna Liisan tilanteeseen, johon hän oli itse osasyyllinen. Ei ole epäilystäkään, valitettavasti, kumpi on vallan kahvassa heidän suhteessaan. Onneksi hän ei sentään saa tahtoaan läpi kirjan lopussa. Viisi tähteä.  

      

Naiset, joita ajattelen öisin

 

Ei mikään lintu eksy tähän lymypaikkaani,

ei mikään musta pääskynen kaipausta tuoden,

ei mikään valkea lokki myrskyä ennustaen.

Kallioiden varjossa on minun kesyttömyyteni varuillaan,

valmiina pakenemaan pienintäkin risahdusta, lähestyvää askelta.

Äänetön ja sinertävä on minun maailmani, autuas.

Minulla on portti kaikkiin neljään tuuleen.

Minulla on kultainen portti itään – rakkaudelle, joka ei tule koskaan,

minulla on portti päivälle ja toinen ikävälle,

minulla on portti kuolemalle – se on aina avoin.

                                                                              (Edith Södergran)

Mistä alkaisin? Luin Mia Kankimäen kirjan Naiset joita ajattelen öisin tuttavani suosituksesta. Ensimmäisellä sivulla olin lumoutunut kirjan aiheesta, puolivälissä kiinnostukseni hieman hiipui, mutta palasi taas teoksen lopussa. Ja selvennykseksi kaikille, että nyt ei ole kyse romanttisesta kiinnostuksesta vaan tavallaan hyvistä ystävistä, jotka olisin halunnut tuntea heidän eläessään. 

Karen Blixen on ollut lapsuudestani lähtien yksi historiallisten hahmojen suosikeistani. Sillä saattaa olla jotain tekemistä Minun Afrikkani -elokuvan kanssa, jota tehtäessä olin juuri ja juuri syntynyt. Olen ollut aina kiinnostunut Afrikasta ja varsinkin sen luonnosta. Kun olin pieni, meillä oli akvaario ja tutkin kiinnostuneena minulle tilatusta Eläinmaailma-lehdestä akvaariopalstaa, jossa puhuttiin Tanganjika ja Malawi-järvistä ja niiden kalakannoista. Seuraavaksi tulivat George ja Joy Adamsonin Born free -elokuva ja Karen Blixenin jälkeen vielä Dian Fossey ja Sumuisten vuorten gorillat. 

Karen Blixenin lisäksi Kankimäki marssittaa päivänvaloon tukun historiallisia naishahmoja, jotka minun on pakko tunnustaa entuudestaan vieraiksi minulle. Luin silti sivut kiinnostuneena, olkoonkin että nämä naiset jossain määrin muistuttivat toisiaan siinä määrin, etteivät Karenin tavoin jääneet mieleeni. Silti (feministisestä näkökulmasta) erittäin tärkeitä hahmoja, joiden elämään kannattaa perehtyä.    

Lopuksi käsitellään japanilaista Yayoi Kusamaa, jonka taiteeseen oli Suomessakin mahdollisuus tutustua muutama vuosi sitten. Kusama ilmeisesti ihaili suuresti amerikkalaista taiteilijaa Georgia O'Keeffeä, jonka taiteeseen niin ikään perehdyin Helsingissä joitain vuosia sitten. Voitte arvata, että Japanifiilinä Kusama kolahti minuun todella.   

Naiset joita ajattelen öisin on ennen muuta feministinen teos: Se tuo päivänvaloon, ei suinkaan kaikkia, mutta joitain niistä naisista, jotka ovat historiankirjoituksessa jääneet miesten varjoon. Jossain vaiheessa kirjaa lukiessani nämä naiset alkoivat vaikuttaa jo yli-ihmisiltä, jotka hoitivat esimerkiksi taiteilijan uran ohella kymmenen lasta. Sen sijaan Karen Blixenin kohdalla hieman tähtipölystä karisi, kun tajusin hänen olevan valtavasta rohkeudestaan huolimatta kuolevainen, joka kärsi esimerkiksi masennuksesta, mikä on varsin inhimillistä, kun ottaa huomioon hänen elämänsä vastoinkäymiset.     

Kankimäellä on paljon tietoa asiasta ja hän tuo sen esille. Erityisesti hänen omaa Italian vierailuaan ja residenssijaksoaan kuvataan raikkaasti ja kotoisasti niin antoisalla tavalla, että haluaisin heti kokea samalla tavalla italialaisen maalaiselämän. 

Ihmiset suviyössä ja muita kirjablogin kuulumisia

En ehtinyt tänäkään vuonna mukaan Helmet-haasteeseen. Kesälukupiiri on loppumassa ja syksyksi olisi keksittävä jokin uusi haaste Silent Book Club -piirin lisäksi. Joten ajattelin lukea pikku-Helmet-haasteen. Tämän idean sain tuttavaltani; miksi lasten kirjojen lukeminen olisi vain lasten etuoikeus? Ensin ajattelin aloittaa haasteen vasta vuodenvaihteessa, mutta tehtyäni valmiiksi kirjalistaa haastetta varten totesin, että minulla on niin paljon materiaalia jo jonossa, että aloitan haasteen heti. Kerrottakoon, että jonossa on ainakin Pieni talo preerialla sekä Tove Janssonia. 

Viime aikoina minulla on ollut villityksenä lukea kirjoja, joista on tehty tv-sarja tai elokuva. Kun kirjan juoni on jo tiedossa, voi rauhassa kiinnittää huomionsa muihin asioihin ja vertailla, kumpi versio on onnistuneempi. 

Ensin kuitenkin kesän lukupiiri pakettiin: Osallistuin tänä kesänä Puulan seutuopiston etälukupiiriin. Viimeisenä kirjana lukupiiriin luettiin Suomen ainoan Nobel-voittajan F. E. Sillanpään klassikon Ihmiset suviyössä. 

Minulla kesti jonkin aikaa päästä kirjaan sisälle. Kuitenkin luettuani muutamia lukuja, jotka sivumennen sanoen ovat tässä kirjassa ovat erittäin lyhyitä, tarina imaisi mukanaan. Henkilögalleria on Marquezin ja Mortonin kirjojen jälkeen miellyttävän suppea, eikä minulla ollut vaikea pysyä mukana juonen käänteissä.  

Toki kieli on vanhahtavaa ja kirja saattaa olla haasteeellinen, jos sitä vierastaa. Tätä teosta lukiessani tuli väkisinkin mieleeni Eppujen Tuhansien murheellisten laulujen maa, niin elävästi kirja kuvaa mielestäni suomalaisen (miehen) mielenmaisemaa. Ja siltikin: valoa on myös, ja siksi kirjan jaksaa lukea loppuun. Enempiä spoilaamatta, annan kirjalle  neljä tähteä.    

 

   

Kirjabloggaajien klassikkohaaste: Sadan vuoden yksinäisyys

Osallistuin tänä vuonna ensimmäisen kerran kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, ja valitsemani kirja on - ei enempää eikä vähempää kuin Nobel-kirjailija Gabriel García Márquezin suurteos Sadan vuoden yksinäisyys. 

Tykkään ripotella TBR-kirjojeni sekaan klassikkoja, mutta oikein hyvää flowta en tämän kirjan lukemiseen löytänyt. Kirja on kuitenkin ollut kotihyllyssäni niin kauan, että ajattelin nyt olevan korkea aika tarttua siihen. En ole lukenut aiemmin kirjoja, joita voisi kuvata sanalla maaginen realismi, mutta ymmärrykseni mukaan kyse on kirjasta, jossa realismi ja fantasia yhdistyvät. 

Luin noin 10-vuotiaana nuorten kirjan Afrikka-pamaus, jossa mainittiin Sadan vuoden yksinäisyys. Tuossa kirjassa mainittiin erityisesti maaginen kohtaus, jossa Macondon kylä peittyy kukkasateeseen. Siitä asti Sadan vuoden yksinäisyys on kummitellut mielessäni.  

Jos haaveilet tämän kirjan lukemisesta, suosittelen lämpimästi vaikka printtaamaan netistä itsellesi sukupuun kirjan henkilöistä, se auttaa lukemisprosessissa. Itse en tajunnut tällaista tehdä ja jouduin arvuutttelemaan kymmeniä kertoja kirjan edetessä mistä hahmosta olikaan kyse. Marquez marssittaa lukijan tietoisuuteen sellaisen hahmokavalkadin, että heikompaa hirvittää. Asiaa ei auta se, että nähtävästi kirjan kulttuurikontekstissa etunimet toistuvat suvussa. Meillähän Suomessa on tapana toistaa vain toisia nimiä. Olisin myös toivonut kirjailijan avaavan hahmoja hieman enemmän - nyt heidän tekonsa kyllä tiedetään, mutta ei heidän ajatuksiaan. En osannut samaistua oikein kehenkään henkilöistä, mikä olisi auttanut kirjan läpi kahlaamisessa. Lähimmäksi tunteiden kuvausta päästään kohtauksessa, jossa Fernanda nalkuttaa miehelleen peräti kolmen sivun ajan, yhdessä virkkeessä. Se on oikeastaan ainoa kohtaus, jossa joku kirjan henkiöistä heräsi omassa mielessäni eloon.  

Kirjan ilmapiiri on itsessään elävä ja uskottava. Koska en ole vielä koskaan Latinalaisessa Amerikassa käynyt, joudun kuvittelemaan tämän osan kirjasta. Yritän kuvata sitä silti jotenkin.

1970-luvun lopulla Yhdysvalloista sai alkunsa uskonnollinen liike nimeltä Kansan temppeli. He perustivat lopulta ihanneyhteiskunnan Guyanan viidakkoon. En tiedä miksi Macondon kylä minun mielikuvituksessani muistuttaa tuota Guyanan viidakon yhteisöä, sillä Macondon kylän syntymisessä ja  ei ensisijaisesti ole kyse uskonnollisesta yhteisöstä.   

Jostain syystä kirjassa on myös mielestäni samanlainen tunnelma kuin  Asterix-sarjakuvien kirjalla Jumaltenrannan nousu ja tuho. Samoin joitain yhtäläisyyksiä on muutamia vuosia sitten lukemaani kirjaan Moskiittorannikko. 

Kirjoitustyyli on selkeä, mielestäni ei erityisen taiteellinen, mutta tämäntyyppiseen kirjaan sopiva. Sen sijaan juonesta ei tässä yhteydessä voi puhua. Kyse on ennen kaikkea sukukronikasta, ei niinkään yhdestä tarinasta, jossa on selkeä alku, keskikohta ja loppu. Omalla kohdallani ei myöskään voi puhua koukuttavuudesta, mikä johtunee siitä, kuten yllä jo mainitsin, että en pystynyt samastumaan hahmoihin. 

Hahmojen välisten suhteiden  kuvaus on kirjailijan selkeä vahvuus. Nautin kirjasta ajoittain, mutta useimmiten se jää omalla kohdallani kategoriaan "yleissivistystä lisäävä kirja". Silti ymmärrän oikein hyvin miksi kirjailija on palkittu Nobelilla - teoksen ansiot ovat kuitenkin kiistattomat, vaikkei se minua henkilökohtaisella tasolla puhutellutkaan.   

 

Kellontekijän tytär

Lukupiirissämme keskusteltiin viime viikolla Kate Mortonin kirjasta Kellontekijän tytär. 
Otan tässä postauksessa käyttöön uuden kirjojen arviointimenetelmän, josta mainitsin jo edellisessä postauksessani. Tämä arviointimenetelmä on CAWPILE. Kirjaimet tulevat englannin kielen sanoista: character, atmosphere, writing. plot, intrigue, logic ja enjoyment. Lopuksi annan vielä tähdet kirjalle perustuen CAWPILE-arvion keskiarvoon.

En ollut lukenut Kate Mortonia aiemmin. Kuten omalta osaltani toin lukupiirissä esille, kirjassa on paljon henkilöitä ja lukiessa niiden pitäminen erillään toisistaan on haasteellista, muttei mahdotonta. Oli oikea valinta lukea tämä kirja perinteisenä versiona äänikirjan sijaan. En usko, että olisin kuunnellessa pysynyt kärrryllä siitä, kuka kukin on. Useat kirjan hahmoista olivat silti sympaattisia, enkä kokenut henkilöiden aiheuttavan ärsytystä missään vaiheessa. Se ei tarkoita että olisin pitänyt heistä kaikista, mutta henkilöt olivat loogisia ja johdonmukaisia. Heidän luonnettaan kuvataan toiminnan kautta, kuten tällä hetkellä vallalla olevan "oikean" kirjoittamistavan mukaan kuuluukin. Kirjassa on muutamia kiinnostavia sivuhenkilöitä, kuten Intiasta Englantiin kouluun  lähettetty Ada. Toinen mielenkiintoinen "henkilö" on kummitus, joka herätti lukupiirissä runsaasti keskustelua. 

Piirissämme todettiin myös, että suurimmassa osassa lukuja esiintyvä talo on ehdottomasti yksi kirjan olennaisimpia elementtejä. Ilmapiiriä kuvataankin enimmäkseen talon ja sen sisustuksen kautta. Jotkut lukijat kuvailu saattaa karkoittaa, minua ei. 

Kirjoitustyyli on enimmäkseen selkeä, mutta olisin itse työstänyt kirjan rakennetta hieman eteenpäin. On toki hienoa, jos lukija tulee yllätetyksi, kuten itse tulin, mutta mielestäni näin suuren henkilögallerian kuljettaminen kirjan läpi on haasteellista, ja olisin itse kaivannut joitain tarkennuksia. 

Sen sijaan lopun avoin ratkaisu sopii minusta tälle kirjalle kuin nenä päähän. Kirjan juoni on mielenkiintoinen ja pitää otteessaan loppuun asti. Tavallaan kirja koukutti ja sitten välillä taas ei. Oli kuitenkin hyvä, että lukija joutui välillä miettimään itse, eli tämä kirja ei ole mikään lomakirja aivot narikkaan -tyyliin.

Ns. world building oli tehty mielestäni hyvin. Erityisen arvostettavaa oli mielestäni keskenään hyvinkin erilaisten aikakausien kuvaaminen, kuten esimerkiksi sodanjälkeinen aika ja nykyaika. Käsittääkseni toinen kirjailijan vanhemmista työskentelee antiikin myynnin parissa, joten ei ihme, että vanhojen tavaroiden kuvaus onnistuu mainiosti.  

Kaiken kaikkiaan nautin kirjasta paljon, ja erityisesti ajan ja sen kulumisen kuvaus on yksi kirjan kantavia teemoja. Aikakäsitys tiivistyy mielestäni hyvin tässä lainauksessa: "Vain hullu haluaa lyhentää matkaa ja aikaa." 3,5 tähteä.    

       

 

        

Sinun tähtesi täällä ja kirja-arviointiasiaa

Aluksi pari ilmoitusasiaa: Aion ottaa blogissani käyttöön uuden tavan arvioida kirjoja. Sen nimi on CAWPILE ja sen on kehittänyt G Book Roast -Youtube-kanavalta. Itse kuulin tästä arviointitavasta kuitenkin australialaiselta Erin Smithiltä (jos lukupäiväkirjan pitäminen kiinnostaa, niin kannattaa tarkastaa hänen Youtube-kanavansa, hän on aktiivinen postaaja ja hänen lukupäiväkirjansa on myös visuaalisesti kivan näköinen.) Minulla on ollut pitkään samanlainen tapa arvioida kirjoja; nyt kaipaan jotain uutta ja CAWPILE vaikuttaa hyvältä systeemiltä. Aion kuitenkin säilyttää rinnalla perinteisen tähtiarvostelun, mikä sopii tietokirjoille paremmin. 

Toinen asia, jonka aion omaksua itselleni Book Roast -sivustolta on readathon, siis lukumaraton. Ajattelin tehdä sen ensin pari kertaa vuodessa, mutta jos innostun asiasta niin tulevaisuudessa ehkä useamminkin.   

Heinäkuun alussa kuuntelin Jenni Haukion kirjan Sinun tähtesi täällä. Kirja on mielestäni tekijänsä näköinen, hillitty ja hallittu. Tätä kirjoittaessani USA:ssa on kohta jännittävät ajat käsillä presidentinvaalien takia, ja loanheitto vain yltyy. Tyyliin tottumaton suomalainen ei voi muuta kuin hämmästellä miten jenkkilässä vaalit hoidetaan. Henkilökohtaisuuksiin meneminen tietysti tekee vaalien seuraamisesta jännittävämpää, mutta olen itse niin perinteinen, että minulle suomalainen tyyli sopii paremmin. 

Jenni Haukio ylistää kirjassaan vuolaasti sotaveteraaneja ja aiheelle on omistettu suuri osa kirjan alusta. Vaikka en voi kylliksi tuoda esiin omaa arvotustani veteraaneja kohtaan, minulle kirjan muut osiot olivat mielenkiintoisempia. 

Presidentin puolisona Jenni Haukiota voi mielestäni parhaiten luonnehtia sanalla omistautunut. Olipa kyse sitten Kultarannan muotopuutarhan taideteoksesta tai turkistarhauksesta, hän on tuonut omia näkemyksiään ja mielipiteitä esille pontevasti, mutta tavalla joka kuitenkin sopii hänen asemaansa. 

Lennulle on tietysti omistettu osuutensa kirjasta. Koiralemmikki tuokin mielestäni presidentin jollain tavalla lähemmäksi kansaa, ja varsinkin Lennu sai osakseen myös kansainvälistä huomiota. Joka tapauksessa kirjan lukijalle (kuuntelijalle) tulee selväksi, että Lennu on ollut Jenni Haukiolle äärimmäisen tärkeä, jopa paras ystävä. Oman poikansa elämän  Jenni on rajannut pois kirjasta epäilemättä tarkoituksella. 

Jenni Haukion Sinun tähtesi täällä ei ole (onneksi) mikään paljastuskirja, vaan pikemminkin eräänlainen testamentti hänen työnsä jatkajalle ja Suomen kansalle. Annoin kirjalle Goodreadsissa neljä tähteä.  

 

     

   

Eva Frantz: Suvisaari

Kesän etälukupiirissä oli toisena kirjana Eva Frantzin Suvisaari. Kyseessä on minulle uusi kirjailija, mutta kirja ei ole aivan uusi, vaan vuodelta 2016. Kirjan nimi houkuttelemaan sen kesällä, ja juuri niin teimme. 

Yleensä kierrän monisatasivuiset klassikot kaukaa kesälomalla, eikä tämä kesä ole poikkeus. Ainoa kirja, jonka kohdalla teen poikkeuksen on Sadan vuoden yksinäisyys, jonka luen kirjabloggaajien klassikkohhaasteeseen. Ilman haastetta en todennäköisesti olisi siihenkään tarttunut kesällä. 

Mutta asiaan: Suvisaari on täydellinen välipalakirja, sillä siinä on vain hieman yli 200 sivua. Minä valitsin kuitenkin äänikirjan; tykkään kuunnella etenkin viihteellisempiä ja juonivetoisia kirjoja, joiden tekstiä ja ajatuksia ei tarvitse makustella tuntitolkulla kuuntelun aikana tai jälkeen. 

Kirjan henkilögalleria on laaja, ja se onkin ainoa asia, joka on helpompi ottaa  haltuun painetussa kirjassa. Minulle kävi niin, etten muistanut vielä kirjan lopussakaan ulkoa, kuka oli kenenkin vaimo tai mies. Kuulin vasta lukupiirissä, että paperikirjan lukijatkin olivat joutuneet tarkastamaan välillä kirjan alussa olevaa listaa, joista selviää sukulaisuussuhteeet.

Jätä seuraava lukematta, jos et halua kuulla paljastuksia juonesta.

Olin varmaan suurin piirtein kirjan puolivälissä, kun minusta alkoi tuntua, että olen lukemassa eräänlaista nykyaikaan sijoitettua versiota Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa -kirjasta. Aloinkin jo  odottaa, että ruumiita tulisi lisää. Onneksi ei tullut. 

Suvisaari on mainio kesäkirja. Ympäristön kuvaus on niukkaa, mutta riittävää, joten voin suositella tätä niillekin, jotka eivät sellaisesta niin välitä (itsehän rakastan miljöön kuvauksia :). 

Seuraavana lukupiirissä on vuorossa hieman pidempi Kate Mortonin Kellontekijän tytär, jota olen jo aloittanut lukemaan. Siitä bloggaan heinäkuun puolivälissä, mutta yritän lukea muitakin kirjoja samalla. Stay tuned.