Eva Frantz: Suvisaari

Kesän etälukupiirissä oli toisena kirjana Eva Frantzin Suvisaari. Kyseessä on minulle uusi kirjailija, mutta kirja ei ole aivan uusi, vaan vuodelta 2016. Kirjan nimi houkuttelemaan sen kesällä, ja juuri niin teimme. 

Yleensä kierrän monisatasivuiset klassikot kaukaa kesälomalla, eikä tämä kesä ole poikkeus. Ainoa kirja, jonka kohdalla teen poikkeuksen on Sadan vuoden yksinäisyys, jonka luen kirjabloggaajien klassikkohhaasteeseen. Ilman haastetta en todennäköisesti olisi siihenkään tarttunut kesällä. 

Mutta asiaan: Suvisaari on täydellinen välipalakirja, sillä siinä on vain hieman yli 200 sivua. Minä valitsin kuitenkin äänikirjan; tykkään kuunnella etenkin viihteellisempiä ja juonivetoisia kirjoja, joiden tekstiä ja ajatuksia ei tarvitse makustella tuntitolkulla kuuntelun aikana tai jälkeen. 

Kirjan henkilögalleria on laaja, ja se onkin ainoa asia, joka on helpompi ottaa  haltuun painetussa kirjassa. Minulle kävi niin, etten muistanut vielä kirjan lopussakaan ulkoa, kuka oli kenenkin vaimo tai mies. Kuulin vasta lukupiirissä, että paperikirjan lukijatkin olivat joutuneet tarkastamaan välillä kirjan alussa olevaa listaa, joista selviää sukulaisuussuhteeet.

Jätä seuraava lukematta, jos et halua kuulla paljastuksia juonesta.

Olin varmaan suurin piirtein kirjan puolivälissä, kun minusta alkoi tuntua, että olen lukemassa eräänlaista nykyaikaan sijoitettua versiota Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa -kirjasta. Aloinkin jo  odottaa, että ruumiita tulisi lisää. Onneksi ei tullut. 

Suvisaari on mainio kesäkirja. Ympäristön kuvaus on niukkaa, mutta riittävää, joten voin suositella tätä niillekin, jotka eivät sellaisesta niin välitä (itsehän rakastan miljöön kuvauksia :). 

Seuraavana lukupiirissä on vuorossa hieman pidempi Kate Mortonin Kellontekijän tytär, jota olen jo aloittanut lukemaan. Siitä bloggaan heinäkuun puolivälissä, mutta yritän lukea muitakin kirjoja samalla. Stay tuned.

   

Luonnonlapsi Calpurnia Tate

Kesälukupiiri on edennyt jo kolmanteen kirjaan, kun havahduin siihen, että en ole vielä blogannut kahdesta aiemmasta kirjasta.

Piiri lähti käyntiin Jacqueline Kellyn kirjalla Luonnonlapsi Calpurnia Tate. Tässä kohtaa suomentaja on ottanut hieman vapauksia, sillä kirjan alkuperäinen nimi on: The Evolution of Calpurnia Tate, joka on minusta kuvaavampi. Luonnonlapsi-sanalla on Suomessa erityinen merkitys, jonka wikipedia määrittelee näin:

henkilö, joka pyrkii sosiaalisiin rooleihin kohdistuvista odotuksista riippumatta toimimaan luontaistentunteidensajavaistojensamukaisesti    

Kuitenkin tässä kirjassa luonnonlapsi viitannee oikeasti luontoon ja päähenkilön tiiviiseen luontosuhteeseen. 

Pidin kirjasta. Jo heti alkumetreillä huomasin, että tarina muistuttaa kerronnaltaan jollain tavalla Pieni talo preerialla -kirjasarjaa. Päähenkilö on juuri ja juuri toisella kymmenellä oleva tyttö, joka löytää isoisänsä opastuksella luonnontieteiden ihmeellisen maailman. Edellinen lukemani luonnontieteitä käsitellyt kirja taisi olla Suon villi laulu, joka on ilmaisultaan ja luonnonkuvaukseltaan omassa luokassaan, mutta ei Calpurnia Taten tarina siitä paljon jälkeen jää. 

Kirjassa on myös huumoria. Itse luin hymyillen läpi kohdat, joissa Calpurnian veljet yrittävät tehdä vaikutuksen tytön ystävään Lulaan. 

Kirja sai USA:ssa Newbery Honor Award -nuortenkirjapalkinnon, mutta minusta aikuinen voi nauttia kirjan lukemisesta yhtä lailla, kuten Pieni talo preerialla -sarjastakin. Minusta ainakin on mukava lukea vaikkapa murhamysteerien välissä jotain viatonta. 

Mielestäni kirjan tärkein anti liittyy kuitenkin feministiseen aatteeseen. Calpurnia haluaa opiskella luonnontieteitä yliopistossa, vaikka se on ollut varmasti vuosisadan vaihteessa harvinaista naiselle. Lukupiirissämme keskustelimme siitä, millaisen jatko-osan kirjalle voisi kirjoittaa. Toin itse esiin näkökannan, että toisaalta kirja päättyi hyvin Calpurnian kannalta, koska hän ei joudu alistumaan aikakauden naismuottiin. Vaikka olen melko voimakastahtoinen ihminen jäin miettimään, olisinko itse jaksanut vastustaa ympäristön paineita tuolloin ja toteuttaa omia unelmiani. Jos jatko-osa ilmestyy, toivon että en joudu pettymään tässä suhteessa.   

 

   

 

Dekkariviikko: Satu Rämön Hildur

Osallistun tällä tekstillä tämänvuotiseen dekkariviikkoon, josta voit lukea enemmän Kirsin kirjanurkasta.

En ole vuosiin lukenut dekkareita. Pitäisikö sanoa kymmeniin vuosiin? Aloitin tähän genreen tutustumisen 13-vuotiaana, kun löysin Agatha Christien. Sen jälkeen luin läpi yläasteen arviolta 50-100 dekkaria vuodessa. 

Olen lukenut myös esimerkiksi Sujata Masseyn Japaniin sijoittuvia Rei Shimura- dekkareita, P. D. Jamesin murhaajan motiiviin keskittyviä mysteereitä ja Donna Leonin ihania Venetsian kuvauksia sisältäviä murhajuttuja. 

Jossain vaiheessa sain tarpeekseni murhamysteereistä ja noin 20 vuoden ajan lempikirjallisuuden lajini onkin ollut historiallinen fiktio. 

Kun päätin osallistua dekkarihaasteeseen pohdin ankarasti, mikä olisi vielä sellainen dekkarityyppi, jolla olisi jotain uutta tarjottavaa minulle. Olen tykännyt ns. nordic noir -genrestä jo pidemmän aikaa tv-sarjoissa, joten ajattelin, että olisi kiva tutustua johonkin uuteen pohjoismaiseen rikoskirjailijaan. Silloin mieleeni juolahti Satu Rämö, joka on pitkän aikaa keikkunut sekä kirjakauppojen bestseller-listoilla, että omalla TBR-listallani. Tiedän, että valinta on riskialtis. Noin menestyneestä kirjasta on vaikea keksiä uutta sanottavaa enää.

Halusin kuitenkin saada selville, mikä Rämön dekkareissa kiehtoo. Minulle Hildur ei ole suinkaan ensimmäinen lukemani Rämön kirja; ensimmäinen oli Talo maailman reunalla, jossa hän kertoo oman perheensä elämästä Islannin Länsivuonoilla. Ne jotka seuraavaat blogiani tietävät, että vältän yleensä spoilereita teksteissäni, joten en nytkään puutu kirjan juoneen. 

Ymmärtääkseni Rämö on kertonut, että hän kirjoittaa mielellään paikoista, joissa luonnon voima määrittää vielä ihmisten elämää. Omaan kokemukseensa perustuen hän kuvaakin kirjoissaan elämää Länsivuonoilla elävästi ja vakuuttavasti. Miljöö yhdistää minua ja kirjailijaa aivan tietyllä tavalla. Vietin itse vuonna 2002 6 kuukautta Japanin maaseudulla, yliopistossa nimeltä International University of Japan, IUJ. Kampuksella yliopistoa kutsuttiin humoristisesti Isolated University of Japan -nimellä. Nimi on kuvaava. Ymmärrän siis, millaista on elää muusta maailmasta eristyneessä paikassa.

En ole koskaan käynyt Islannissa, mutta nyt se on listani kärjessä maana, johon haluan ehdottomasti tutustua lähemmin. Kirjamaana en tiedä Islannista paljoakaan. Muistan kerran lukeneeni islantilaisen saagan, jonka nimeä en kuollaksenikaan muista. Saattaapi olla, että tartun vielä tähän kirjallisuuden lajiin, joka oli arvossaan keskiajalla. Lisäksi laitan maybe next -listalleni Hildurin jatko-osat, joista teen jossain vaiheessa vielä yhteisarvion, kuten tapanani on ollut kirjasarjojen osalta.