If it stays, it is love.
If it ends, it is a love story.
If it never begins, it is poetry.
- Nichomachus
Valitsin tänä vuonna kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen Nuoren Wertherin kärsimykset, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran jo vuosia sitten. Kirja kuuluu saksalaiseen Sturm und Drang -suuntaukseen, jolle on ominaista ihmisen tunne-elämän voimakasta esittäminen. Se on myöhemmin vaikuttanut myös romantiikan kirjallisuuteen. Kirja perustuu käsittääkseni kirjailijan omiin kokemuksiin, ja sitä voi varmaankin sanoa aikansa autofiktioksi.
En voinut vastustaa kiusausta lainata tuo pätkä Nichomachuksen runosta, niin hyvin se kuvaa kirjaa. Teoksen kieli on todella runollista. Eli jos olet joskus ollut rakastunut ja rakkauden kohde ei ole vastannut tunteeseen tai suhde ei jostain muusta syystä ole ollut mahdollinen, älä huoli, voit kirjoittaa sen runoksi.
Tajuan nyt, että toisin kuin luulin nuorena, useimmat ihmiset ovat joskus kokeneet tuon tunteen. Teoksen aihe siis luultavasti vetoaa moniin ihmisiin ja on väitetty, että se aiheutti omana aikanaan nuorten miesten itsemurha-aallon. Se tuntuu minusta hieman teatraaliselta. Toisaalta, onhan muitakin maaailmankirjallisuuden klassikoita, joissa kuollaan rakkauden takia, Romeosta ja Juliasta lähtien. Jane Austenin Järki ja tunteet sisältää myös Mariannen lausahduksen: "To die for love? What could be more glorious?"
Muutama huomio teoksen kielestä ja sisällöstä: Keräilen nykyään omaksi huvikseni uusia sanoja, ja tässä kirjassa kiinnitin huomiota ilmaisuun siimestää. Toki olen kuullut sanottavan esimerkiksi, että talo sijaitsee puun siimeksessä, mutta nyt otan ilolla sanavarastooni verbin siimestää.
Sitten vielä lainaus, joka hämmästytti minua: "Tiedänhän kyllä, ettemme kaikki ole emmekä voi olla samanarvoisia; mutta mielestäni ne, jotka pitääkseen arvoansa yllä arvelevat tarpeelliseksi pysytellä erillään n.s. rahvaasta, ovat aivan yhtä raukkamaisia kuin semmoinen pelkuri, joka kätkeytyy vihollisensa edestä, koska pelkää joutuvansa tappiolle." En toki ole niin naiivi, että kuvittelisin, että vielä 2000-luvullakaan olisimme saavuttaneet tasa-arvon, mutta tuo lausahdus yllätti. Saksassa taisi olla, kuten Iso-Britanniassakin (1800-luvulla ja yhä edelleen) yhteiskunnassa selvästi kahden kerroksen väkeä.
