Kirjabloggaajien klassikkohaaste

Osallistun tänään neljättä kertaa kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Teokseksi valikoitui Rudyard Kiplingin The Jungle Book. Kirja on toki kohdennettu lapsille, mutta mielestäni se sopii hyvin aikuisenkin luettavaksi. Olen vielä kesken kirjassa, mutta koska tänään on haasteen päättymispäivä, postaan siitä myös tänään. Tapani mukaan yritän olla pilaamatta kenenkään lukukokemusta kirjoittamalla juonesta.

Kiplingin kirjoissa herää eloon Intia, jossa hän vietti itse pitkiä ajanjaksoja. Luen itse myös mielelläni Intiasta, sillä olen oleskellut siellä nuorempana. Kipling on kirjoittanut muustakin kuin viidakosta, mutta koska en ole lukenut muita hänen kirjojaan, en tiedä sijoittuvatko ne leimallisesti siirtomaa-ajalle, jolloin hän itse eli. Sen verran google valottaa häntä ihmisenä, että Kipling oli konservatiivinen ajattelultaan, sekä brittiläisen imperiumin vankkumaton kannattaja. Häntä pidetään loistavana tarinankertojana, mutta Kiplingin kirjoitustyyliä on myös arvosteltu liiasta kuvailemisesta. Viidakkokirjassa en kuitenkaan sellaista havainnut.    

Luin kirjan englanniksi. Suosittelen ehdottomasti lukemaan Kiplingiä alkukielellä, sillä se tuo hänen lyyrisen ilmaisutapansa parhaiten esiin. Kipling oli myös runoilija, ja se kyllä näkyy hänen kielenkäytössään. Hieman alussa minua hämäsivät vanhanaikaiset ilmaisutavat, kuten pronominit thou ja thee, mutta nopeasti niihin tottui.  

Teoksessa on kiinnostavia hahmoja, jotka ovat jääneet mieleen jo lapsuudestani: Baloo, Bagheera, Kaa ja porukan pahis Shere Khan. Kuten kaikki tiedämme, Disney on tehnyt kirjasta piirroselokuvan. Joissakin Disneyn elokuvissa minua on vaivannut se, että eläimistä on tehnyt liiankin paljon ihmistä muistuttavia, mutta The Jungle Book ei mielestäni tästä kärsi. Itse jäin pohtimaan käsitettä "Monkey People", Bandar-log, joka viittaa apinan kaltaisiin eläimiin, jotka "asuvat" viidakon yläosissa. Mietin saattoiko se olla jonkinlainen metafora. Kirjassa sanotaan, että Monkey People -hahmoilla ei ole sääntöjä, eikä johtajaa, ja heidän kulttuurinsa on muutenkin alkeellista. Ja aivan oikein, kun tutkin googlea, niin löysin tukea ajatukselleni; Monkey People viittaa ilmeisesti brittien siirtomaavaltaan ja rasistiseen käsitykseen Intian alkuperäisväestöstä.     

Miljöön kuvaaminen on uskottavaa. Tutuksi tulee esimerkiksi viidakon keskellä oleva rauniokaupunki, joka omassa mielikuvituksessani rinnastuu Kambodzhan Angkoriin, vaikken siellä ole käynytkään.       Voisin hyvin kuvitella lukevani Kiplingiltä muutakin, esimerkiksi klassikkokirjan Kim. 

Vuosi 2026 kirjablogissani

Lukijat lienevät huomanneet, että blogini on viettänyt syksyn hiljaiseloa. Se ei tarkoita, etten olisi lukenut - ainoastaan olen pitänyt taukoa kirjoittamisesta. Tässä kuitenkin muutama sananen syksyn lukemistosta. Ehdoton helmi oli Taylos Jenkins Reidin Tähtienvälinen. Lisäksi olen edennyt, myös lukupiirin ansiosta, Pieni talo preerialla -sarjassa jo viidenteen osaan. Tästä lisää myöhemmin blogissani. Uusi löytö oli Kahvila Koivu -sarja sekä Goodreadsissakin suosituksi todettu Hattaradilemma, joka oli kaikessa aitoudessaan valloittava ja josta sain idean vuoden 2026 teemaan. Onneksi kaikki lukemani kirjat ovat tulleet tallennetuksi Goodreadsiin, vaikka ne tänne blogiin eivät olekaan päätyneet.   

Silloin kun kirjoitusjumi iskee, voi ottaa avuksi hieman helpomman bloggaustavan, jota olen hyödyntänyt jo aiemmin, eli voi kirjoittaa useasta kirjasta samaan postaukseen. Tämä toimii eriyisesti, jos kirjat ovat samaa genreä (jolloin niitä onkin järkevää vertailla) tai jopa samaa sarjaa. 

Tulevaisuudessa en edelleenkään aio pakottaa itseäni kirjoittamaan itsestäänselvyyksiä mistään kirjasta, jos minulla ei oikeasti ole paljon sanottavaa siitä.  

Minulla ei ole ollut tapana valita mitään vuoden teemaa lukemiseen, mutta tällä kertaa haluan niin tehdä ja valitsin genreksi feel good-kirjallisuuden. Tämä ei tarkoita, että hylkäisin esim. klassikot ja muun ns. vakavamman kirjallisuuden. En vain ole koskaan pyhittänyt tämänkaltaiselle kirjallisuudelle omaa vuotta ja nyt haluan sen tehdä.  

Hyvän mielen kirjallisuus mielletään usein toisen luokan kirjallisuudeksi ja olen syyllistynyt itsekin sen vähättelyyn. Tänä vuonna minä haluan kuitenkin julistaa tämän genren ilosanomaa. Miksi vaikeilla ja vakavilla aiheilla olisi etuoikeus olla esillä kirjallisuudessa? Eikö nimenomaan iloisista asioista syvällisesti kirjoittaminen ole haastavaa? Feel good -kirjallisuudessakin on hyviä ja ei-niin-hyviä kirjoja ja yritän erityisesti löytää tietysti niitä hyviä kirjoja luettavaksi. 

Minulla oli tarkoitus pitää joululomalla lukumaraton, mutta siirsin sen helmikuulle muiden kiireiden johdosta. On yllättävän vaikeaa valita kirja, jonka parissa haluaisi viettää esimerkiksi 12 tuntia. Yleensä luen ja kuuntelen maksimissaan parin, kolmen tunnin jaksoissa. Luulen, että valitsen jonkin kohtuullisen pitkän ns. lukuromaanin (vaikka vihaankin tätä nimitystä), mahdollisesti joltain tutulta kirjailijalta, josta tiedän etukäteen pitäväni, nin ei tarvitse hampaat irvessä lukea. 

Toinen tavoitteeni vuodelle 2026 on lukea kaikista maailman maista, mutta tässä tavoitteessa arvelen riittävän haastetta vaikka 10 vuodeksikin. Jatkan myös Kirjamaassa kirjoittamista. Alla listattuna loput tavoitteeni ja haasteeni vuodelle 2026.

-pikku-Helmet, johon haluan sisällyttää nimenomaan nuorten kirjoja

-kirjabloggaajien klassikkohaaste, johon valikoitui Rudyard Kiplingin The Jungle Book (englanninkielinen versio)

-Japani-lukupiiri, jossa ensimmäisenä vuorossa Tuulen laakson Nausicaä

-tiiiliskivihaaste, jossa ensimmäisenä vuorossa Genjin tarina, muut kolme kirjaa päivittyvät myöhemmin

-näiden lisäksi yritän päästä vielä yhteen lukupiiriin ainakin pari kertaa kevään aikana 

  

 

Kesä lukupäiväkirjassani

 

Kirjabloggaajien klassikkohaaste: Goethe ja Nuoren Wertherin kärsimykset

If it stays, it is love.

If it ends, it is a love story.

If it never begins, it is poetry.

- Nichomachus

Valitsin tänä vuonna kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen Nuoren Wertherin kärsimykset, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran jo vuosia sitten. Kirja kuuluu saksalaiseen Sturm und Drang -suuntaukseen, jolle on ominaista ihmisen tunne-elämän voimakasta esittäminen. Se on myöhemmin vaikuttanut myös romantiikan kirjallisuuteen. Kirja perustuu käsittääkseni kirjailijan omiin kokemuksiin, ja sitä voi varmaankin sanoa aikansa autofiktioksi. 

En voinut vastustaa kiusausta lainata tuo pätkä Nichomachuksen runosta, niin hyvin se kuvaa kirjaa. Teoksen kieli on todella runollista. Eli jos olet joskus ollut rakastunut ja rakkauden kohde ei ole vastannut tunteeseen tai suhde ei jostain muusta syystä ole ollut mahdollinen, älä huoli, voit kirjoittaa sen runoksi. 

Tajuan nyt, että toisin kuin luulin nuorena, useimmat ihmiset ovat joskus kokeneet tuon tunteen. Teoksen aihe siis luultavasti vetoaa moniin ihmisiin ja on väitetty, että se aiheutti omana aikanaan nuorten miesten itsemurha-aallon. Se tuntuu minusta hieman teatraaliselta. Toisaalta, onhan muitakin maaailmankirjallisuuden klassikoita, joissa kuollaan rakkauden takia, Romeosta ja Juliasta lähtien. Jane Austenin Järki ja tunteet sisältää myös Mariannen lausahduksen: "To die for love? What could be more glorious?" 

Muutama huomio teoksen kielestä ja sisällöstä: Keräilen nykyään omaksi huvikseni uusia sanoja, ja tässä kirjassa kiinnitin huomiota ilmaisuun siimestää. Toki olen kuullut sanottavan esimerkiksi, että talo sijaitsee puun siimeksessä, mutta nyt otan ilolla sanavarastooni verbin siimestää. 

Sitten vielä lainaus, joka hämmästytti minua: "Tiedänhän kyllä, ettemme kaikki ole emmekä voi olla samanarvoisia; mutta mielestäni ne, jotka pitääkseen arvoansa yllä arvelevat tarpeelliseksi pysytellä erillään n.s. rahvaasta, ovat aivan yhtä raukkamaisia kuin semmoinen pelkuri, joka kätkeytyy vihollisensa edestä, koska pelkää joutuvansa tappiolle." En toki ole niin naiivi, että kuvittelisin, että vielä 2000-luvullakaan olisimme saavuttaneet tasa-arvon, mutta tuo lausahdus yllätti. Saksassa taisi olla, kuten Iso-Britanniassakin (1800-luvulla ja yhä edelleen) yhteiskunnassa selvästi kahden kerroksen väkeä.       

     

Katsaus alkukesän lukemisiin

En yleensä harrasta tällaista kirjoittamista, mutta teen poikkeuksen ja teen yhteispostauksen alkukesän kirjoista, jotka kaikki sattuivat olemaan myös lukupiirikirjoja, kaksi Puulan seutuopiston kesälukupiirikirjoja ja yksi japanilaisen lukupiirin. Mikään kirjoista ei sisältänyt niin mullistavia ajatuksia, että olisivat jääneet mieleen pyörimään moneksi päiväksi, mutta olen harjoitellut pitämään myös sellaisista kirjoista, jotka tarjoavat lyhyen breikin todellisuudesta. Ei sen kummempaa. Tällainenkin kirja voi saada minulta hyvät arviot, sillä kuten olen aiemminkin painottanut, teen kirjojen kesken vertailuja ennen kaikkea genren sisällä, se on minusta oikeudenmukaisempaa, sillä kirjoilla ja kirjailijoilla on erilaisia tavoitteita. 

Taina Niemi: Ämpärikesä   

Tämä on ihana välipalakirja jos mikä, ja sopii kesään. Päähenkilöt ovat nuoria, mutta kirjan lukee kiinnostuneena myös aikuinen. Henkilögalleria on laaja, joten uskon, että jokaiselle riittää samaistumispintaa. 

Kuuntelin kirjan; ainoa asia, jonka koin hieman haasteelliseksi oli pysyä kärryillä henkilöistä, sillä kirjan protagonisti vaihtuu koko ajan. Koska tämän kirjan viehätys perustuu juonenkuljetukseen, en kerro enempää, mutta suosittelen tätä paitsi nuorille, myös nostalgiannälkäisille "entisille nuorille". 

Oletko muuten tehnyt koskaan bucket listia? Minä olen ja se on hauskaa. Ideana on tehdä lista asioista, jotka haluaa tehdä / kokea. Mutta ei tiukkapipoisesti, esim. omassa bucket listissa voisi lukea syksyn kohdalla: hypi vesilätäkössä. 

Kolme ja puoli tähteä. 

Yoko Ogawa: Muistipoliisi

Tämä kirja on täysin erilainen kuin edellinen. Kyse on japanilaisesta maagisesta realismista. Liityin keväällä innostuneena japanilaiseen lukupiiriin, koska Japani on lähellä sydäntäni. 

Teos kertoo maailmasta, jossa muistaminen on kiellettyä. Tämä jo itsessään tarjoaa mielenkiintoisia näkökulmia moniin asioihin, kuten juutalaisten joukkotuhoon toisen maailmansodan aikana (tätä ei kuitenkaan kirjassa käsitellä vaan se on oma mielleyhtymäni). Usein puhutaan siitä kuinka tärkeää on muistaa asioita. Valitettavasti elämme nytkin maailmassa, jossa sodat ovat arkipäivää; onko ihmiskunta siis oppinut mitään ja tuleeko oppimaankaan. Tällaisia asioita pohdiskelin lukiessani. Juoneltaan kirja muistuttaa Anne Frankin päiväkirjaa, joka ei enää itselläni ole kovin tuoreessa muistissa, mutta kyse on piileskelystä.  

Kirja ei aivan täyttänyt omia odotuksiani, mutta on silti hyvä valinta japanilaisestsa kirjallisuudesta kiinnostuneelle. Kolme tähteä.  

Eeva Kilpi: Punainen muistikirja

Tämä kirja oli jälleen erilainen kuin kaksi edellistä. Punainen muistikirja on kirja ikääntymisestä, luonnnosta, luopumisesta, maailmantuskasta ja paljon muuta. Kirja on kirjoitustyyliltään lähes tajunnanvirtaa. Käsittääkseni kirjailija on kirjoittanut tämän jo korkeassa iässä. Valloittava kirja kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kolme ja puoli tähteä.   

  

Anu Patrakka: Huomenna sinä kuolet

Tämän kertaisen dekkariviikon kirjavalinta on ollut selvä toukokuisesta Portugalin matkastani lähtien. Halusin lukea jotain Portugaliin sijoittuvaa, ja matkan aikana kuulemani kirjailijan nimi oli jäänyt mieleeni.

Huomenna sinä kuolet on hyvin perinteinen dekkari monessa mielessä, tosin uhri on hyvin puhtoinen, mikä herättää epäilyksiä: voisiko noin miellyttävä henkilö olla henkirikoksen uhri todellisuudessa. Muuten kirjassa pyörii virkistävän pieni piiri: mikään ei ole dekkarissa rasittavampaa, kuin yrittää koko ajan muistella, mikä olikaan kenenkin hahmon suhde uhriin tms. 

Huomenna sinä kuolet on ennen kaikkea kuvaus Portugalin maaseudusta ja se on selllaisena erittäin uskottava. Tämä ei ole se Portugali, jonka näkevät Algarven turistit. Esimerkiksi Porton kaupunkia Douro-jokineen on kuvattu todenmukaisesti. 

Portugalilaisesta yhteiskunnasta Patrakka kirjoittaa ajoittain kriittisesti, mutta kauttaaltaan ymmärtäväisesti. Suomalaiset kuvataan teoksessa kylminä ja etäisinä, mikä aiheutti itselleni hieman harmitusta. Olisin toivonut suomalaisen kirjailijan pitävän "omiensa" puolta, tuollainen yksinkertaistava kategorisointi ei ollut mieleeni.

Teoksen kieli on sujuvaa, joskin muutaman kerran jäin mietiskelemään oikeinkirjoitusta, mutta mielestäni sillä ei ole kokonaisuudessa suurempaa merkitystä.  

Romantiikkaa kirjassa on vain pieni hippunen, ja se on minusta hyvä. Muutenkin ihmissuhteet on kuvattu pikemminkin raadollisesti kuin kaunistelevasti.  

 

Kurkistus lukupäiväkirjaani: Goober-haaste