Ihmiset suviyössä ja muita kirjablogin kuulumisia

En ehtinyt tänäkään vuonna mukaan Helmet-haasteeseen. Kesälukupiiri on loppumassa ja syksyksi olisi keksittävä jokin uusi haaste Silent Book Club -piirin lisäksi. Joten ajattelin lukea pikku-Helmet-haasteen. Tämän idean sain tuttavaltani; miksi lasten kirjojen lukeminen olisi vain lasten etuoikeus? Ensin ajattelin aloittaa haasteen vasta vuodenvaihteessa, mutta tehtyäni valmiiksi kirjalistaa haastetta varten totesin, että minulla on niin paljon materiaalia jo jonossa, että aloitan haasteen heti. Kerrottakoon, että jonossa on ainakin Pieni talo preerialla sekä Tove Janssonia. 

Viime aikoina minulla on ollut villityksenä lukea kirjoja, joista on tehty tv-sarja tai elokuva. Kun kirjan juoni on jo tiedossa, voi rauhassa kiinnittää huomionsa muihin asioihin ja vertailla, kumpi versio on onnistuneempi. 

Ensin kuitenkin kesän lukupiiri pakettiin: Osallistuin tänä kesänä Puulan seutuopiston etälukupiiriin. Viimeisenä kirjana lukupiiriin luettiin Suomen ainoan Nobel-voittajan F. E. Sillanpään klassikon Ihmiset suviyössä. 

Minulla kesti jonkin aikaa päästä kirjaan sisälle. Kuitenkin luettuani muutamia lukuja, jotka sivumennen sanoen ovat tässä kirjassa ovat erittäin lyhyitä, tarina imaisi mukanaan. Henkilögalleria on Marquezin ja Mortonin kirjojen jälkeen miellyttävän suppea, eikä minulla ollut vaikea pysyä mukana juonen käänteissä.  

Toki kieli on vanhahtavaa ja kirja saattaa olla haasteeellinen, jos sitä vierastaa. Tätä teosta lukiessani tuli väkisinkin mieleeni Eppujen Tuhansien murheellisten laulujen maa, niin elävästi kirja kuvaa mielestäni suomalaisen (miehen) mielenmaisemaa. Ja siltikin: valoa on myös, ja siksi kirjan jaksaa lukea loppuun. Enempiä spoilaamatta, annan kirjalle  neljä tähteä.    

 

   

Kirjabloggaajien klassikkohaaste: Sadan vuoden yksinäisyys

Osallistuin tänä vuonna ensimmäisen kerran kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, ja valitsemani kirja on - ei enempää eikä vähempää kuin Nobel-kirjailija Gabriel García Márquezin suurteos Sadan vuoden yksinäisyys. 

Tykkään ripotella TBR-kirjojeni sekaan klassikkoja, mutta oikein hyvää flowta en tämän kirjan lukemiseen löytänyt. Kirja on kuitenkin ollut kotihyllyssäni niin kauan, että ajattelin nyt olevan korkea aika tarttua siihen. En ole lukenut aiemmin kirjoja, joita voisi kuvata sanalla maaginen realismi, mutta ymmärrykseni mukaan kyse on kirjasta, jossa realismi ja fantasia yhdistyvät. 

Luin noin 10-vuotiaana nuorten kirjan Afrikka-pamaus, jossa mainittiin Sadan vuoden yksinäisyys. Tuossa kirjassa mainittiin erityisesti maaginen kohtaus, jossa Macondon kylä peittyy kukkasateeseen. Siitä asti Sadan vuoden yksinäisyys on kummitellut mielessäni.  

Jos haaveilet tämän kirjan lukemisesta, suosittelen lämpimästi vaikka printtaamaan netistä itsellesi sukupuun kirjan henkilöistä, se auttaa lukemisprosessissa. Itse en tajunnut tällaista tehdä ja jouduin arvuutttelemaan kymmeniä kertoja kirjan edetessä mistä hahmosta olikaan kyse. Marquez marssittaa lukijan tietoisuuteen sellaisen hahmokavalkadin, että heikompaa hirvittää. Asiaa ei auta se, että nähtävästi kirjan kulttuurikontekstissa etunimet toistuvat suvussa. Meillähän Suomessa on tapana toistaa vain toisia nimiä. Olisin myös toivonut kirjailijan avaavan hahmoja hieman enemmän - nyt heidän tekonsa kyllä tiedetään, mutta ei heidän ajatuksiaan. En osannut samaistua oikein kehenkään henkilöistä, mikä olisi auttanut kirjan läpi kahlaamisessa. Lähimmäksi tunteiden kuvausta päästään kohtauksessa, jossa Fernanda nalkuttaa miehelleen peräti kolmen sivun ajan, yhdessä virkkeessä. Se on oikeastaan ainoa kohtaus, jossa joku kirjan henkiöistä heräsi omassa mielessäni eloon.  

Kirjan ilmapiiri on itsessään elävä ja uskottava. Koska en ole vielä koskaan Latinalaisessa Amerikassa käynyt, joudun kuvittelemaan tämän osan kirjasta. Yritän kuvata sitä silti jotenkin.

1970-luvun lopulla Yhdysvalloista sai alkunsa uskonnollinen liike nimeltä Kansan temppeli. He perustivat lopulta ihanneyhteiskunnan Guyanan viidakkoon. En tiedä miksi Macondon kylä minun mielikuvituksessani muistuttaa tuota Guyanan viidakon yhteisöä, sillä Macondon kylän syntymisessä ja  ei ensisijaisesti ole kyse uskonnollisesta yhteisöstä.   

Jostain syystä kirjassa on myös mielestäni samanlainen tunnelma kuin  Asterix-sarjakuvien kirjalla Jumaltenrannan nousu ja tuho. Samoin joitain yhtäläisyyksiä on muutamia vuosia sitten lukemaani kirjaan Moskiittorannikko. 

Kirjoitustyyli on selkeä, mielestäni ei erityisen taiteellinen, mutta tämäntyyppiseen kirjaan sopiva. Sen sijaan juonesta ei tässä yhteydessä voi puhua. Kyse on ennen kaikkea sukukronikasta, ei niinkään yhdestä tarinasta, jossa on selkeä alku, keskikohta ja loppu. Omalla kohdallani ei myöskään voi puhua koukuttavuudesta, mikä johtunee siitä, kuten yllä jo mainitsin, että en pystynyt samastumaan hahmoihin. 

Hahmojen välisten suhteiden  kuvaus on kirjailijan selkeä vahvuus. Nautin kirjasta ajoittain, mutta useimmiten se jää omalla kohdallani kategoriaan "yleissivistystä lisäävä kirja". Silti ymmärrän oikein hyvin miksi kirjailija on palkittu Nobelilla - teoksen ansiot ovat kuitenkin kiistattomat, vaikkei se minua henkilökohtaisella tasolla puhutellutkaan.   

 

Kellontekijän tytär

Lukupiirissämme keskusteltiin viime viikolla Kate Mortonin kirjasta Kellontekijän tytär. 
Otan tässä postauksessa käyttöön uuden kirjojen arviointimenetelmän, josta mainitsin jo edellisessä postauksessani. Tämä arviointimenetelmä on CAWPILE. Kirjaimet tulevat englannin kielen sanoista: character, atmosphere, writing. plot, intrigue, logic ja enjoyment. Lopuksi annan vielä tähdet kirjalle perustuen CAWPILE-arvion keskiarvoon.

En ollut lukenut Kate Mortonia aiemmin. Kuten omalta osaltani toin lukupiirissä esille, kirjassa on paljon henkilöitä ja lukiessa niiden pitäminen erillään toisistaan on haasteellista, muttei mahdotonta. Oli oikea valinta lukea tämä kirja perinteisenä versiona äänikirjan sijaan. En usko, että olisin kuunnellessa pysynyt kärrryllä siitä, kuka kukin on. Useat kirjan hahmoista olivat silti sympaattisia, enkä kokenut henkilöiden aiheuttavan ärsytystä missään vaiheessa. Se ei tarkoita että olisin pitänyt heistä kaikista, mutta henkilöt olivat loogisia ja johdonmukaisia. Heidän luonnettaan kuvataan toiminnan kautta, kuten tällä hetkellä vallalla olevan "oikean" kirjoittamistavan mukaan kuuluukin. Kirjassa on muutamia kiinnostavia sivuhenkilöitä, kuten Intiasta Englantiin kouluun  lähettetty Ada. Toinen mielenkiintoinen "henkilö" on kummitus, joka herätti lukupiirissä runsaasti keskustelua. 

Piirissämme todettiin myös, että suurimmassa osassa lukuja esiintyvä talo on ehdottomasti yksi kirjan olennaisimpia elementtejä. Ilmapiiriä kuvataankin enimmäkseen talon ja sen sisustuksen kautta. Jotkut lukijat kuvailu saattaa karkoittaa, minua ei. 

Kirjoitustyyli on enimmäkseen selkeä, mutta olisin itse työstänyt kirjan rakennetta hieman eteenpäin. On toki hienoa, jos lukija tulee yllätetyksi, kuten itse tulin, mutta mielestäni näin suuren henkilögallerian kuljettaminen kirjan läpi on haasteellista, ja olisin itse kaivannut joitain tarkennuksia. 

Sen sijaan lopun avoin ratkaisu sopii minusta tälle kirjalle kuin nenä päähän. Kirjan juoni on mielenkiintoinen ja pitää otteessaan loppuun asti. Tavallaan kirja koukutti ja sitten välillä taas ei. Oli kuitenkin hyvä, että lukija joutui välillä miettimään itse, eli tämä kirja ei ole mikään lomakirja aivot narikkaan -tyyliin.

Ns. world building oli tehty mielestäni hyvin. Erityisen arvostettavaa oli mielestäni keskenään hyvinkin erilaisten aikakausien kuvaaminen, kuten esimerkiksi sodanjälkeinen aika ja nykyaika. Käsittääkseni toinen kirjailijan vanhemmista työskentelee antiikin myynnin parissa, joten ei ihme, että vanhojen tavaroiden kuvaus onnistuu mainiosti.  

Kaiken kaikkiaan nautin kirjasta paljon, ja erityisesti ajan ja sen kulumisen kuvaus on yksi kirjan kantavia teemoja. Aikakäsitys tiivistyy mielestäni hyvin tässä lainauksessa: "Vain hullu haluaa lyhentää matkaa ja aikaa." 3,5 tähteä.    

       

 

        

Sinun tähtesi täällä ja kirja-arviointiasiaa

Aluksi pari ilmoitusasiaa: Aion ottaa blogissani käyttöön uuden tavan arvioida kirjoja. Sen nimi on CAWPILE ja sen on kehittänyt G Book Roast -Youtube-kanavalta. Itse kuulin tästä arviointitavasta kuitenkin australialaiselta Erin Smithiltä (jos lukupäiväkirjan pitäminen kiinnostaa, niin kannattaa tarkastaa hänen Youtube-kanavansa, hän on aktiivinen postaaja ja hänen lukupäiväkirjansa on myös visuaalisesti kivan näköinen.) Minulla on ollut pitkään samanlainen tapa arvioida kirjoja; nyt kaipaan jotain uutta ja CAWPILE vaikuttaa hyvältä systeemiltä. Aion kuitenkin säilyttää rinnalla perinteisen tähtiarvostelun, mikä sopii tietokirjoille paremmin. 

Toinen asia, jonka aion omaksua itselleni Book Roast -sivustolta on readathon, siis lukumaraton. Ajattelin tehdä sen ensin pari kertaa vuodessa, mutta jos innostun asiasta niin tulevaisuudessa ehkä useamminkin.   

Heinäkuun alussa kuuntelin Jenni Haukion kirjan Sinun tähtesi täällä. Kirja on mielestäni tekijänsä näköinen, hillitty ja hallittu. Tätä kirjoittaessani USA:ssa on kohta jännittävät ajat käsillä presidentinvaalien takia, ja loanheitto vain yltyy. Tyyliin tottumaton suomalainen ei voi muuta kuin hämmästellä miten jenkkilässä vaalit hoidetaan. Henkilökohtaisuuksiin meneminen tietysti tekee vaalien seuraamisesta jännittävämpää, mutta olen itse niin perinteinen, että minulle suomalainen tyyli sopii paremmin. 

Jenni Haukio ylistää kirjassaan vuolaasti sotaveteraaneja ja aiheelle on omistettu suuri osa kirjan alusta. Vaikka en voi kylliksi tuoda esiin omaa arvotustani veteraaneja kohtaan, minulle kirjan muut osiot olivat mielenkiintoisempia. 

Presidentin puolisona Jenni Haukiota voi mielestäni parhaiten luonnehtia sanalla omistautunut. Olipa kyse sitten Kultarannan muotopuutarhan taideteoksesta tai turkistarhauksesta, hän on tuonut omia näkemyksiään ja mielipiteitä esille pontevasti, mutta tavalla joka kuitenkin sopii hänen asemaansa. 

Lennulle on tietysti omistettu osuutensa kirjasta. Koiralemmikki tuokin mielestäni presidentin jollain tavalla lähemmäksi kansaa, ja varsinkin Lennu sai osakseen myös kansainvälistä huomiota. Joka tapauksessa kirjan lukijalle (kuuntelijalle) tulee selväksi, että Lennu on ollut Jenni Haukiolle äärimmäisen tärkeä, jopa paras ystävä. Oman poikansa elämän  Jenni on rajannut pois kirjasta epäilemättä tarkoituksella. 

Jenni Haukion Sinun tähtesi täällä ei ole (onneksi) mikään paljastuskirja, vaan pikemminkin eräänlainen testamentti hänen työnsä jatkajalle ja Suomen kansalle. Annoin kirjalle Goodreadsissa neljä tähteä.  

 

     

   

Eva Frantz: Suvisaari

Kesän etälukupiirissä oli toisena kirjana Eva Frantzin Suvisaari. Kyseessä on minulle uusi kirjailija, mutta kirja ei ole aivan uusi, vaan vuodelta 2016. Kirjan nimi houkuttelemaan sen kesällä, ja juuri niin teimme. 

Yleensä kierrän monisatasivuiset klassikot kaukaa kesälomalla, eikä tämä kesä ole poikkeus. Ainoa kirja, jonka kohdalla teen poikkeuksen on Sadan vuoden yksinäisyys, jonka luen kirjabloggaajien klassikkohhaasteeseen. Ilman haastetta en todennäköisesti olisi siihenkään tarttunut kesällä. 

Mutta asiaan: Suvisaari on täydellinen välipalakirja, sillä siinä on vain hieman yli 200 sivua. Minä valitsin kuitenkin äänikirjan; tykkään kuunnella etenkin viihteellisempiä ja juonivetoisia kirjoja, joiden tekstiä ja ajatuksia ei tarvitse makustella tuntitolkulla kuuntelun aikana tai jälkeen. 

Kirjan henkilögalleria on laaja, ja se onkin ainoa asia, joka on helpompi ottaa  haltuun painetussa kirjassa. Minulle kävi niin, etten muistanut vielä kirjan lopussakaan ulkoa, kuka oli kenenkin vaimo tai mies. Kuulin vasta lukupiirissä, että paperikirjan lukijatkin olivat joutuneet tarkastamaan välillä kirjan alussa olevaa listaa, joista selviää sukulaisuussuhteeet.

Jätä seuraava lukematta, jos et halua kuulla paljastuksia juonesta.

Olin varmaan suurin piirtein kirjan puolivälissä, kun minusta alkoi tuntua, että olen lukemassa eräänlaista nykyaikaan sijoitettua versiota Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa -kirjasta. Aloinkin jo  odottaa, että ruumiita tulisi lisää. Onneksi ei tullut. 

Suvisaari on mainio kesäkirja. Ympäristön kuvaus on niukkaa, mutta riittävää, joten voin suositella tätä niillekin, jotka eivät sellaisesta niin välitä (itsehän rakastan miljöön kuvauksia :). 

Seuraavana lukupiirissä on vuorossa hieman pidempi Kate Mortonin Kellontekijän tytär, jota olen jo aloittanut lukemaan. Siitä bloggaan heinäkuun puolivälissä, mutta yritän lukea muitakin kirjoja samalla. Stay tuned.

   

Luonnonlapsi Calpurnia Tate

Kesälukupiiri on edennyt jo kolmanteen kirjaan, kun havahduin siihen, että en ole vielä blogannut kahdesta aiemmasta kirjasta.

Piiri lähti käyntiin Jacqueline Kellyn kirjalla Luonnonlapsi Calpurnia Tate. Tässä kohtaa suomentaja on ottanut hieman vapauksia, sillä kirjan alkuperäinen nimi on: The Evolution of Calpurnia Tate, joka on minusta kuvaavampi. Luonnonlapsi-sanalla on Suomessa erityinen merkitys, jonka wikipedia määrittelee näin:

henkilö, joka pyrkii sosiaalisiin rooleihin kohdistuvista odotuksista riippumatta toimimaan luontaistentunteidensajavaistojensamukaisesti    

Kuitenkin tässä kirjassa luonnonlapsi viitannee oikeasti luontoon ja päähenkilön tiiviiseen luontosuhteeseen. 

Pidin kirjasta. Jo heti alkumetreillä huomasin, että tarina muistuttaa kerronnaltaan jollain tavalla Pieni talo preerialla -kirjasarjaa. Päähenkilö on juuri ja juuri toisella kymmenellä oleva tyttö, joka löytää isoisänsä opastuksella luonnontieteiden ihmeellisen maailman. Edellinen lukemani luonnontieteitä käsitellyt kirja taisi olla Suon villi laulu, joka on ilmaisultaan ja luonnonkuvaukseltaan omassa luokassaan, mutta ei Calpurnia Taten tarina siitä paljon jälkeen jää. 

Kirjassa on myös huumoria. Itse luin hymyillen läpi kohdat, joissa Calpurnian veljet yrittävät tehdä vaikutuksen tytön ystävään Lulaan. 

Kirja sai USA:ssa Newbery Honor Award -nuortenkirjapalkinnon, mutta minusta aikuinen voi nauttia kirjan lukemisesta yhtä lailla, kuten Pieni talo preerialla -sarjastakin. Minusta ainakin on mukava lukea vaikkapa murhamysteerien välissä jotain viatonta. 

Mielestäni kirjan tärkein anti liittyy kuitenkin feministiseen aatteeseen. Calpurnia haluaa opiskella luonnontieteitä yliopistossa, vaikka se on ollut varmasti vuosisadan vaihteessa harvinaista naiselle. Lukupiirissämme keskustelimme siitä, millaisen jatko-osan kirjalle voisi kirjoittaa. Toin itse esiin näkökannan, että toisaalta kirja päättyi hyvin Calpurnian kannalta, koska hän ei joudu alistumaan aikakauden naismuottiin. Vaikka olen melko voimakastahtoinen ihminen jäin miettimään, olisinko itse jaksanut vastustaa ympäristön paineita tuolloin ja toteuttaa omia unelmiani. Jos jatko-osa ilmestyy, toivon että en joudu pettymään tässä suhteessa.   

 

   

 

Dekkariviikko: Satu Rämön Hildur

Osallistun tällä tekstillä tämänvuotiseen dekkariviikkoon, josta voit lukea enemmän Kirsin kirjanurkasta.

En ole vuosiin lukenut dekkareita. Pitäisikö sanoa kymmeniin vuosiin? Aloitin tähän genreen tutustumisen 13-vuotiaana, kun löysin Agatha Christien. Sen jälkeen luin läpi yläasteen arviolta 50-100 dekkaria vuodessa. 

Olen lukenut myös esimerkiksi Sujata Masseyn Japaniin sijoittuvia Rei Shimura- dekkareita, P. D. Jamesin murhaajan motiiviin keskittyviä mysteereitä ja Donna Leonin ihania Venetsian kuvauksia sisältäviä murhajuttuja. 

Jossain vaiheessa sain tarpeekseni murhamysteereistä ja noin 20 vuoden ajan lempikirjallisuuden lajini onkin ollut historiallinen fiktio. 

Kun päätin osallistua dekkarihaasteeseen pohdin ankarasti, mikä olisi vielä sellainen dekkarityyppi, jolla olisi jotain uutta tarjottavaa minulle. Olen tykännyt ns. nordic noir -genrestä jo pidemmän aikaa tv-sarjoissa, joten ajattelin, että olisi kiva tutustua johonkin uuteen pohjoismaiseen rikoskirjailijaan. Silloin mieleeni juolahti Satu Rämö, joka on pitkän aikaa keikkunut sekä kirjakauppojen bestseller-listoilla, että omalla TBR-listallani. Tiedän, että valinta on riskialtis. Noin menestyneestä kirjasta on vaikea keksiä uutta sanottavaa enää.

Halusin kuitenkin saada selville, mikä Rämön dekkareissa kiehtoo. Minulle Hildur ei ole suinkaan ensimmäinen lukemani Rämön kirja; ensimmäinen oli Talo maailman reunalla, jossa hän kertoo oman perheensä elämästä Islannin Länsivuonoilla. Ne jotka seuraavaat blogiani tietävät, että vältän yleensä spoilereita teksteissäni, joten en nytkään puutu kirjan juoneen. 

Ymmärtääkseni Rämö on kertonut, että hän kirjoittaa mielellään paikoista, joissa luonnon voima määrittää vielä ihmisten elämää. Omaan kokemukseensa perustuen hän kuvaakin kirjoissaan elämää Länsivuonoilla elävästi ja vakuuttavasti. Miljöö yhdistää minua ja kirjailijaa aivan tietyllä tavalla. Vietin itse vuonna 2002 6 kuukautta Japanin maaseudulla, yliopistossa nimeltä International University of Japan, IUJ. Kampuksella yliopistoa kutsuttiin humoristisesti Isolated University of Japan -nimellä. Nimi on kuvaava. Ymmärrän siis, millaista on elää muusta maailmasta eristyneessä paikassa.

En ole koskaan käynyt Islannissa, mutta nyt se on listani kärjessä maana, johon haluan ehdottomasti tutustua lähemmin. Kirjamaana en tiedä Islannista paljoakaan. Muistan kerran lukeneeni islantilaisen saagan, jonka nimeä en kuollaksenikaan muista. Saattaapi olla, että tartun vielä tähän kirjallisuuden lajiin, joka oli arvossaan keskiajalla. Lisäksi laitan maybe next -listalleni Hildurin jatko-osat, joista teen jossain vaiheessa vielä yhteisarvion, kuten tapanani on ollut kirjasarjojen osalta.