Kesä lukupäiväkirjassani

 

Kirjabloggaajien klassikkohaaste: Goethe ja Nuoren Wertherin kärsimykset

If it stays, it is love.

If it ends, it is a love story.

If it never begins, it is poetry.

- Nichomachus

Valitsin tänä vuonna kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen Nuoren Wertherin kärsimykset, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran jo vuosia sitten. Kirja kuuluu saksalaiseen Sturm und Drang -suuntaukseen, jolle on ominaista ihmisen tunne-elämän voimakasta esittäminen. Se on myöhemmin vaikuttanut myös romantiikan kirjallisuuteen. Kirja perustuu käsittääkseni kirjailijan omiin kokemuksiin, ja sitä voi varmaankin sanoa aikansa autofiktioksi. 

En voinut vastustaa kiusausta lainata tuo pätkä Nichomachuksen runosta, niin hyvin se kuvaa kirjaa. Teoksen kieli on todella runollista. Eli jos olet joskus ollut rakastunut ja rakkauden kohde ei ole vastannut tunteeseen tai suhde ei jostain muusta syystä ole ollut mahdollinen, älä huoli, voit kirjoittaa sen runoksi. 

Tajuan nyt, että toisin kuin luulin nuorena, useimmat ihmiset ovat joskus kokeneet tuon tunteen. Teoksen aihe siis luultavasti vetoaa moniin ihmisiin ja on väitetty, että se aiheutti omana aikanaan nuorten miesten itsemurha-aallon. Se tuntuu minusta hieman teatraaliselta. Toisaalta, onhan muitakin maaailmankirjallisuuden klassikoita, joissa kuollaan rakkauden takia, Romeosta ja Juliasta lähtien. Jane Austenin Järki ja tunteet sisältää myös Mariannen lausahduksen: "To die for love? What could be more glorious?" 

Muutama huomio teoksen kielestä ja sisällöstä: Keräilen nykyään omaksi huvikseni uusia sanoja, ja tässä kirjassa kiinnitin huomiota ilmaisuun siimestää. Toki olen kuullut sanottavan esimerkiksi, että talo sijaitsee puun siimeksessä, mutta nyt otan ilolla sanavarastooni verbin siimestää. 

Sitten vielä lainaus, joka hämmästytti minua: "Tiedänhän kyllä, ettemme kaikki ole emmekä voi olla samanarvoisia; mutta mielestäni ne, jotka pitääkseen arvoansa yllä arvelevat tarpeelliseksi pysytellä erillään n.s. rahvaasta, ovat aivan yhtä raukkamaisia kuin semmoinen pelkuri, joka kätkeytyy vihollisensa edestä, koska pelkää joutuvansa tappiolle." En toki ole niin naiivi, että kuvittelisin, että vielä 2000-luvullakaan olisimme saavuttaneet tasa-arvon, mutta tuo lausahdus yllätti. Saksassa taisi olla, kuten Iso-Britanniassakin (1800-luvulla ja yhä edelleen) yhteiskunnassa selvästi kahden kerroksen väkeä.       

     

Katsaus alkukesän lukemisiin

En yleensä harrasta tällaista kirjoittamista, mutta teen poikkeuksen ja teen yhteispostauksen alkukesän kirjoista, jotka kaikki sattuivat olemaan myös lukupiirikirjoja, kaksi Puulan seutuopiston kesälukupiirikirjoja ja yksi japanilaisen lukupiirin. Mikään kirjoista ei sisältänyt niin mullistavia ajatuksia, että olisivat jääneet mieleen pyörimään moneksi päiväksi, mutta olen harjoitellut pitämään myös sellaisista kirjoista, jotka tarjoavat lyhyen breikin todellisuudesta. Ei sen kummempaa. Tällainenkin kirja voi saada minulta hyvät arviot, sillä kuten olen aiemminkin painottanut, teen kirjojen kesken vertailuja ennen kaikkea genren sisällä, se on minusta oikeudenmukaisempaa, sillä kirjoilla ja kirjailijoilla on erilaisia tavoitteita. 

Taina Niemi: Ämpärikesä   

Tämä on ihana välipalakirja jos mikä, ja sopii kesään. Päähenkilöt ovat nuoria, mutta kirjan lukee kiinnostuneena myös aikuinen. Henkilögalleria on laaja, joten uskon, että jokaiselle riittää samaistumispintaa. 

Kuuntelin kirjan; ainoa asia, jonka koin hieman haasteelliseksi oli pysyä kärryillä henkilöistä, sillä kirjan protagonisti vaihtuu koko ajan. Koska tämän kirjan viehätys perustuu juonenkuljetukseen, en kerro enempää, mutta suosittelen tätä paitsi nuorille, myös nostalgiannälkäisille "entisille nuorille". 

Oletko muuten tehnyt koskaan bucket listia? Minä olen ja se on hauskaa. Ideana on tehdä lista asioista, jotka haluaa tehdä / kokea. Mutta ei tiukkapipoisesti, esim. omassa bucket listissa voisi lukea syksyn kohdalla: hypi vesilätäkössä. 

Kolme ja puoli tähteä. 

Yoko Ogawa: Muistipoliisi

Tämä kirja on täysin erilainen kuin edellinen. Kyse on japanilaisesta maagisesta realismista. Liityin keväällä innostuneena japanilaiseen lukupiiriin, koska Japani on lähellä sydäntäni. 

Teos kertoo maailmasta, jossa muistaminen on kiellettyä. Tämä jo itsessään tarjoaa mielenkiintoisia näkökulmia moniin asioihin, kuten juutalaisten joukkotuhoon toisen maailmansodan aikana (tätä ei kuitenkaan kirjassa käsitellä vaan se on oma mielleyhtymäni). Usein puhutaan siitä kuinka tärkeää on muistaa asioita. Valitettavasti elämme nytkin maailmassa, jossa sodat ovat arkipäivää; onko ihmiskunta siis oppinut mitään ja tuleeko oppimaankaan. Tällaisia asioita pohdiskelin lukiessani. Juoneltaan kirja muistuttaa Anne Frankin päiväkirjaa, joka ei enää itselläni ole kovin tuoreessa muistissa, mutta kyse on piileskelystä.  

Kirja ei aivan täyttänyt omia odotuksiani, mutta on silti hyvä valinta japanilaisestsa kirjallisuudesta kiinnostuneelle. Kolme tähteä.  

Eeva Kilpi: Punainen muistikirja

Tämä kirja oli jälleen erilainen kuin kaksi edellistä. Punainen muistikirja on kirja ikääntymisestä, luonnnosta, luopumisesta, maailmantuskasta ja paljon muuta. Kirja on kirjoitustyyliltään lähes tajunnanvirtaa. Käsittääkseni kirjailija on kirjoittanut tämän jo korkeassa iässä. Valloittava kirja kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kolme ja puoli tähteä.   

  

Anu Patrakka: Huomenna sinä kuolet

Tämän kertaisen dekkariviikon kirjavalinta on ollut selvä toukokuisesta Portugalin matkastani lähtien. Halusin lukea jotain Portugaliin sijoittuvaa, ja matkan aikana kuulemani kirjailijan nimi oli jäänyt mieleeni.

Huomenna sinä kuolet on hyvin perinteinen dekkari monessa mielessä, tosin uhri on hyvin puhtoinen, mikä herättää epäilyksiä: voisiko noin miellyttävä henkilö olla henkirikoksen uhri todellisuudessa. Muuten kirjassa pyörii virkistävän pieni piiri: mikään ei ole dekkarissa rasittavampaa, kuin yrittää koko ajan muistella, mikä olikaan kenenkin hahmon suhde uhriin tms. 

Huomenna sinä kuolet on ennen kaikkea kuvaus Portugalin maaseudusta ja se on selllaisena erittäin uskottava. Tämä ei ole se Portugali, jonka näkevät Algarven turistit. Esimerkiksi Porton kaupunkia Douro-jokineen on kuvattu todenmukaisesti. 

Portugalilaisesta yhteiskunnasta Patrakka kirjoittaa ajoittain kriittisesti, mutta kauttaaltaan ymmärtäväisesti. Suomalaiset kuvataan teoksessa kylminä ja etäisinä, mikä aiheutti itselleni hieman harmitusta. Olisin toivonut suomalaisen kirjailijan pitävän "omiensa" puolta, tuollainen yksinkertaistava kategorisointi ei ollut mieleeni.

Teoksen kieli on sujuvaa, joskin muutaman kerran jäin mietiskelemään oikeinkirjoitusta, mutta mielestäni sillä ei ole kokonaisuudessa suurempaa merkitystä.  

Romantiikkaa kirjassa on vain pieni hippunen, ja se on minusta hyvä. Muutenkin ihmissuhteet on kuvattu pikemminkin raadollisesti kuin kaunistelevasti.  

 

Kurkistus lukupäiväkirjaani: Goober-haaste

 

Rasavillejä ja romantikkoja

En ole yleensä tietokirjojen ystävä, ainakin jos verrataan niitä romaaneihin. Normaalisti kaipaan sitä, että tietokin on tarjoiltu tarinan muodossa. 

Jokin aika sitten kirjastossa tarttui kuitenkin mukaan Sara Kokkosen teos Rasavillejä ja romantikkoja, joka käsittelee suomalaista tyttökirjallisuutta. Voiko olla olemassa parempaa tietokirjaa minulle? Suurin osa kirjasta koostuu kirjemuotoisista mielipidekirjoituksista siitä, miten ihmiset ovat kokeneet tämän kirjallisuuden genren.  

En tietenkään ole lukenut kaikkia suomalaisia tyttökirjoja. Lukukokemukseni taitavat keskittyä käännöskirjoihin, kuten L. M. Montgomeryn Anna- ja Emilia-sarjoihin sekä Louisa May Alcottin Pikku naisiin.

Kokkosen kirjassa oli ilahduttavan paljon kirjoja. jotka ovat minulle ennestään tuntemattomia. Osa niistä päätyikin heti TBR-listalleni. Omia suosikkejani ovat olleet Seljan tytöt, Nummelan ponitalli sekä Tiinat, joista en taida kuitenkaan kaikkia olla lukenut. Lisäksi olen lukenut osan Tuija Lehtisen nuorille suunnatuista kirjoista. 

Mikä tyttökirjoissa oikein vetoaa niin moniin lukijoihin? Veikkaan, että hahmot. Näin on ainakin omalla kohdallani. Tällä en tarkoita, että hahmot olisivat aina helposti samaistuttavia. Innostuin itse samaan aikaan nuoruudessani dekkareista ja tyttökirjoista, 12-13-vuotiaana. Ne ovat tietenkin aivan erilaisia kirjoja, joita ei kannata verrata. Kuitenkin uskon, että tyttökirjoissa viehätti ennen kaikkea hahmojen vilpittömyys ja viattomuus. Jos verrataan niitä vaikkapa esimerkiksi nuorillle suunnattuun Nancy-kirjaan, jossa käsitellään mielenterveys- ja huumeongelmaa, niin onhan tuo ero suuri. 

Pidän kirjoista, joissa henkilöt ovat moniulotteisia ja syviä. Jos näitä ei kirjassa ole, niin siinä täytyy olla jotain muuta todella ansiokasta, kuten esimerkiksi Tuulen viemää -kirjassa ajankuvaus. 

Joskus riittää hyvä juoni. Esimerkiksi Nummelan Ponitalli -kirjat ovat selkeästi juonivetoisia. Tosin en voi olla miettimättä tässä kohtaa kirjailijan uusiutumiskykyä. Oman kokemukseni mukaan osa tuotteliaista kirjailijoista hyödyntää samankaltaista juonta ja myös henkilöhahmoja ehkä turhankin monessa kirjassa. Jos tulee déjà vu -fiilis lukiessa, niin se onkin merkki itselleni, että on syytä siirtyä muihin kirjailijoihin.  

   

   

 

 

  

 

     

Blogin herätys

Blogi on uinunut jälleen Ruususen unta. Se ei oikeastaan haittaa, sillä tämän blogin ensimmäinen tavoite on toimia arkistona lukemilleni kirjoille, vähän niin kuin laajennettu Goodreads. Minua itseäni varten siis, ja kirjoittamisen taidon ylläpitäjänä. 

Nyt kuitenkin aion ottaa uuden tavan blogissani: nimittäin valitsen joka kuukausi teeman, josta bloggaan. Se voi olla maa, genre, jokin kirjailijan henkilöllisyyteen liittyvä asia tms. Tästä poisluen haasteet, kuten  klassikkohaasteen, joita pyrin edistämään joka tapauksessa. Tänä kesänä klassikkoni on muuten Victor Hugon Pariisin Notre Dame. Samoin lukupiirien kirjat tekevät poikkeuksen sääntöön. 

Muutamien hiljaisien kuukausien jälkeen on aika aktivoitua taas blogissa. Olen liittynyt uuteen Japani-lukupiiriin, josta olen innoissani. Opiskelu on vienyt monen vuoden ajan paljon aikaani, mutta nyt kun minulla on todistus kädessä niin voin taas omistautua ensimmäiselle (huom. en sano parhaalle tai tärkeimmällle) harrastukselleni. 

Tarkoitus olisi myös julkaista täällä blogissa kuvia lukupäiväkirjastani jatkossa. Siinä pääsen käyttämään enemmän visuaalisuutta, kuin mihin blogi antaisi muuten mahdollisuuden. 

Jatkan kirja-arvosteluiden kirjoittamista Kirjamaahan, mikä takaa sen, että pysyn kärryllä uusistakin kirjoista, enkä (kuten kovasti joskus toivoisin) käytä kaikkea aikaani vain unohtuneiden helmien metsästykseen ja kirjaston varastoon siirrettyjen kirjojen läpikäymiseen.